Arktis - Likaista lunta

Pohjoinen ulottuvuus on romua, valhetta ja thaimaalaista pikaruokaa

Uutuuskirjassa Arktis - Likaista lunta, tietokirjailija Ville-Juhani Sutinen matkaa arktisilla alueilla ja tarkastelee miten ihminen on toimillaan muuttanut Arktista vuosisatojen ajan. Hän romuttaa myyttejä puhtaasta valkeasta Pohjolasta ja hämmästelee sitäkin, kuinka Jäämeren rannoilla ja arktisilla alueilla törmää tämän tästä aasialaisiin siirtolaisiin ja ennen kaikkea thaimaalaiseen pikaruokaan ennemmin kuin alkuperäisasukkaisiin ja paikalliseen ruokakulttuuriin.

Kirjassa matkataan erityisen paljon Venäjällä ja Venäjän vaikutuspiirissä olleilla ja olevilla arktisilla alueilla. Neuvostoliitolle Arktiksesta tuli ennen pitkää todellinen pakkomielle ja varsinkin Stalinin ajalla valtio projisoi sinne suurimmat fantasiansa. Neuvostoliiton propagandassa Arktinen oli kuin "Uusi Amerikka", jonka sosialistinen realismi muokkaisi ja nostattaisi pohjoiseen uutuuttaan hohtavien kaupunkien ja asutuskeskusten maan.

Kirjassa tuodaan esille kuinka monella tavalla Neuvostoliitto yritti Arktista valloittaa - ja monet valloitusretket menivät enemmän tai vähemmän mönkään . Yksi esimerkki on valtamerialus SS Tseljuskinin onnettomuus.

Vuonna 1933 tavallinen valtamerialus lähti pohjoista meritietä eli koillisväylää Murmanskista Vladivostokiin tarkoituksenaan testata Jäämeren soveltuvuutta liikennekäyttöön. Kyydissä oli yli sata matkustajaa, ja osa miehistöstä otti mukaansa perheen. Yksi lapsikin ehti syntyä laivalla. Laiva ei ollut jäämurtaja, joten lopulta arktinen merijää telkesi sen jäihin. Laiva murskautui hiljalleen jäiden puristuksessa, mutta miehistö ja matkustajat perustivat jäätikölle pienoiskaupungin teltoista, laivan osista ja lumesta. Laivasta löytyvillä lapioilla venäläiset tekivät jäälle kiitoradan, johon lentokoneet laskeutuivat ja pelastivat jään vankeina olleet " tseljuskinilaiset ".

Neuvostoliitto ei jäänyt mitenkään häpeilemään Tseljuskin-laivan tuhoutumista, vaan päätti ottaa tapahtumista nopeasti irti kaiken mahdollisen propagandan ja ilon.

Lentäjät, jotka laskeutuivat hakemaan haaksirikkoutuneita jäätiköltä, olivat sankareita, jotka voittivat Pohjolan haasteet. Ja taitavia lentäjät varmaan olivatkin, sillä muutama kone putosi jäätikölle pelastusoperaatioiden aikana, mutta lentäjät selvisivät hengissä.

Vankileireillä jopa vangit iloitsivat, että pelastusoperaatio oli poikkeuksellisen merkittävä poliittinen tapahtuma, joka osoittaa maailmalle, mihin bolsevikit todella pystyvät.

Lovozero - valheelle rakennettu

Lovozeron pienen kaupungin sielunelämää ja tarkoitusta kirjailija Ville-Juhani Sutinen näyttää pohtineen tarkoin. Lovozerohan on vanha kaupunki, tai pitäjä, siitä löytyy mainintoja 1500-luvun jälkipuoliskolta Iivana Julman valtakaudelta. Mitään erityistä strategista arvoa Lovozerolla ei ole koskaan ollut, koska se sijaitsee yli 150 kilometrin etäisyydellä Jäämeren rannasta. Lovozero ei ole kauppapaikka, eikä kulttuurin kehto, ja kyseenalaista on sekin, onko se tänä päivänä saamelaisten pääkaupunki, vaikka Venäjä sitä sellaisena esitteleekin .

Kirjailija arvelee, että kaupungin nykyinen arvo saamelaisten pääkaupunkina on osin keinotekoisesti luotu. Tämä selviää jo väestömääristä. Vain viidennes Lovozeron asukkaista määrittelee itsensä saamelaisiksi, ja suurin osa heistä on kaupunkiin muualta muuttaneiden tai siirrettyjen jälkeläisiä. Loput ovat komeja ja venäläisiä.

Lovozeron keinotekoisesta asemasta saamelaisten pääkaupunkina Venäjällä kielii sekin, että 1800-luvun lopulla Lovozero ei oikeastaan ollut saamelainen vaan korostuneemmin komilainen . Saamelaisia itse asiassa siirrettiin Lovozeroon juuri siksi, että kylä oli voittopuolisesti komien asuttama, joten kylän asuttajapohjaa täytyi neuvostoliittolaiseen tapaan monikulttuuristaa .

Lovozerossa vietetään nykyisin vuosittaista porofestivaalia, mutta kirjailija pitää sitäkin jonkinlaisena keinotekoisena " kitchinä ", mutta toisaalta, ovatko alkuperäiskansojen tapahtumat muualla maailmassakaan, sen aidompia, hän kysyy.

Kirja kertoo anekdootin, kuinka Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Koutokeinosta tuli saamelaisten taiteilijaryhmä laulamaan ja tanssimaan Lovozeroon . Kaikilla esiintyjillä oli perinneasut yllään viimeistä piirtoa myöten - Lovozeron saamelaiset seurasivat esityksiä mielenkiinnolla. Heillä oli yllään maastokuvioidut housut, farkut ja piraattiverkkatakit . Koutokeinolaiset esiintyivät saameksi - lovozerolaisten kieli oli venäjä, kunnes heille opetettiin koutokeinolaisten kieltä, pohjoissaamea...

Arktiksen suurin elokuvateatteri

Kirjailija Ville-Juhani Sutinen etsii myös Murmanskin syvintä olemusta ja onnistuu lopulta löytämään kaupungin liepeillä olevan Pohjoisen laivaston museon. Kun tietää, että Pohjoinen laivasto on Venäjän ylpeys myös tänä päivänä, hän kummastelee, kuinka museo on unohdettu vanhaan telakkatyöntekijöiden tyhjäksi jättämään klubitaloon ja kaikesta huokuu ummehtunut neuvostoajan henki.

Museokäynnin viimeistelee narikassa päivystävä mummo. Sutinen hakee museokierroksensa jälkeen takkinsa narikasta ja babushka kyselee, mistä päin vieras on. Kun hän saa kuulla Sutisen olevan Suomesta, purskahtaa venäläismummo nauruun ja sanoo, että suomalaisilla on vaikea kieli. Tämän jälkeen mummo lässyttelee ja puhuu Sutiselle vauvankieltä.

Hämmentynyt Sutinen yrittää selvittää jotain suomalais-ugrilaisesta kielestä, ja mummeli viittoo kädellään eteensä, kuin kaukaisuuteen, ja naurahtelee, että Suomen puhujat ovat tuolla jossain, kaukana pohjoisessa. Mummeli pitää sormillaan silmiään vinossa ja näyttää, kuinka pohjoisessa asuvilla suomalaisilla on silmätkin vinossa. Sutinen näkee, että babushka ei ole kuitenkaan ilkeä, vaan hyväntahtoisesti vain huvittunut, eikä mikään horjuta hänen teorioitaan suomalaisista. Ennen kuin Sutinen hyvästelee narikkamummon , huomaa hän mummelin työpöydällä olevan Leninin rintakuvan.

Kaikesta päätellen ainakaan tämä narikkamummo ei kuulu niihin murmanskilaisiin, jotka ennen koronaa kulkivat innokkaasti ostosmatkoilla Ivalossa.

Sutinen löytää Murmanskin keskustasta jättimäisen neuvostoaikaisen elokuvateatteri Rodinan , eli Isänmaan. Se on jäänyt pois käytöstä ja rapistunut vähitellen, kunnes se on pitänyt suojata aaltopeltiaidalla. Valtava ontto monumentti seisoo niin silmiinpistävästi keskellä Murmanskia, että sitä on vaikea olla näkemättä, kun Murmanskin kaupungilla liikkuu. Se kertoo parempien aikojen unelmista, jotka myöhemmin hajosivat. Rodina on melko varmasti suurin elokuvateatteri Arktiksella - ja se on varmaa, että se on ainakin Pohjoisen ulottuvuuden suurin hylätty elokuvateatteri.

Murmanskin Volna - totta vai leikkiä...

Rodinan lähellä, Azimut-hotellia vastapäätä sijaitsee Murmanskin pramein ostoskeskus Volna eli Aalto. Sen kolmessa kerroksessa on toistakymmentä eri liikettä, muun muassa monia samoja läntisiä vaateputiikkeja kuin Venäjän suurissa kaupungeissa. Ja tietenkin McDonalds .

Kirjailija silmäilee Volnan putiikkeja, ja hänestä koko juttu alkaa tuntua epätodelliselta. Portaikon kaiteet ovat kullanhohtoisia, lasin takana kaupitellaan älypuhelimien kuoria palehornamenteilla , Volnan ylimmässä kerroksessa pikaruokala tarjoaa uzbekistanilaisia ruokia. Seinällä kyltti julistaa englanniksi: "Best shopping in Arctic !"

– Aivan kuin kaikki tämä olisi esitystä, pelkkää leikkiä. Olen niin tottunut ajattelemaan, että Arktis on autio ja luonnollinen paikka, niin että tulkitsen siellä olevan ostoskeskuksen vieraana elementtinä.

Tietysti Sutinen vierailee myös Murmanskin satamassa Lenin-ydinjäämurtajalla. Lenin, vuonna 1957 rakennettu atomiajan lapsi, kynti arktista merijäätä uupumatta, kuuluu virallinen totuus. Kirjailija kuitenkin tietää, että laivalla sattui vuonna 1967 vakava reaktorionnettomuus, joka sairastutti lukuisia jäänmurtajalla työskennelleitä.