Ihmiset

Palsin Tullin tarinoita XXVI

Maailmanmestarin kultasatu

Tässä sarjassa kerrotaan Ivalojoen, Sotajoen ja Palsinojan vesistöalueilla 1970- ja 1980-luvuilla syntyneestä kultaryntäyksestä, ja sen eri vaiheista. Kullanhuuhdonta kasvoi valtavalle joukolle sydäntä lähellä olevaksi harrastukseksi, jossa vuoden tärkein jakso oli se aika minkä saattoi omalla valtauksellaan viettää. Osalle se ei ollut pelkkä harrastus, vaan myös toimeentulon lähde.

Tässä jaksossa kerrotaan luontoa ihailevan koneinsinööri Antti Seppälän kultakesistä kaukana tienvarsista. Pahaojan latvoilla, erämaan sydämessä, oppi mies omin päin vaskaustaidon, joka johti miehen moninkertaiseksi maailman ja Suomen mestariksi.

Ensimmäinen kosketus kultamaihin

Tämä tarina saa alkunsa miltei 60 vuoden takaa. Tuolloin 19-vuotiaan Antti Seppälän kaveri oli lukenut jostakin kullankaivuusta ja ehdotti, että lähdetään kultaa huuhtomaan. Kaverin veljellä oli ajokortti ja isällä vanha Peugeot, ja niin painuttiin kohti pohjoista.

Nuorukaiset olivat tietoisia Sotajoen kulta-alueesta, ja he ajoivat varovasti tien päähän, ns. Pahaojan kämpän parkkipaikalle. Tie oli tuolloin melkein pelkkä kärrypolku, ja satoi kaatamalla. Joukon varusteet olivat sen ajan tyyliin kehnohkot – vanha talouskartta, laavukangas ja itse taottu vaskoolin tapainen. Niillä eväin onnistuttiin silti löytämään pari hippua Pahaojan kämpän vierestä.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Päätettiin lähteä toiseen kohteeseen Lemmenjoelle. Joukko matkasi Njurgalahdesta ylöspäin ja päätyi Miessille Isolan Jaskan kenttään.

– Pojilla oli pullo kossua, ja otettiin siitä tarkat korkilliset. Isola kuuli pullosta ja antoi meille siitä hyvästä luvan kaivaa niin paljon kuin halutti hänen valtaukseltaan. Vaskailtiin siinä kolme päivää, ja kynnet kuluivat olemattomiin. Sain siitä yhteensä 0,3 grammaa ehtaa kultaa. Veljekset keräilivät mieluummin granaatteja, muistelee Antti tuota nuoruuden reissua.

Kohti omaa kultavaltausta

Tuosta retkestä kului 20 vuotta. Eteen tuli opiskelut ja perheen perustamiset. Antin poika oli kymmenvuotias, ja innokas Aku Ankan lukija. Poika innostui kaivamaan tunneleita ja etsimään aarteita.

– Kysyin häneltä, että mitä jos lähdetään kultamaille kultaa kaivamaan. Oli vuosi 1985. Erä-lehden kultanumero ilmestyi samoihin aikoihin. Siinä oli juttua välineistä ja vaskaamisesta. Menin rautakauppaan, ostin plootua ja vasaralla taoin hiukan vaskoolin muotoa kuvien mukaan. Me tultiin taas Sotajoelle. Käveltiin siitä kohti Ivalojokea ja kaiveltiin purojen suita, ja jotakin löydettiinkin. Sieltä löytyi paikoin hyvin, ja löydettiin kultaa lähes gramma, kertoo Antti.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Antti oli tuolloin töissä Loviisan ydinvoimalan valvojana. Se oli kolmivuorotyötä. Siinä sai välillä 10 päivän vapaan. Antti päätti käyttää sen hyväksi ja lähti samana syksynä uudelleen reissulle, nyt yksin mukanaan räystäskourusta tehty ränni niitattuine rihloineen. Hän päätti lähteä tutkimaan Pahaojaa puronvartta pitkin.

– Se oli virhe, se on niin kamalaa koivikkoa ja mättäikköä jyrkkäseinäisessä kanjonissa. Päästäkseni ylipäätään etenemään puiden välistä oli minun siirrettävä ränni rinkan päältä pystyasentoon rinkan taakse, naurahtaa Antti.

Ensimmäiset kaivuujäljet löytyivät vasta Patalammin paikkeilla, niillä tienoin kaivoi jo tuolloin Wirkkalan Esko ja Lätin Ulla-Maija . Antti kokeili vanhojen kaivantojen reunoja ja samalla rännin toimintaa.

Matka jatkui vielä kilometrin verran kohtaan missä ojakuru madaltuu ja puronotko levenee. Siinä oli lisää vanhoja kaivuujälkiä paikassa missä maisema aukeaa, ja pusikon korvaa upea aihkimännikkö ja kynttiläkuusikko.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

– Minulla oli evästä niin paljon että päätin jäädä siihen keventämään reppua, ja samalla rännittelin kaivoksen laitaa. Siitä tulikin sen verran kultaa, että kultakuume vain paheni, ja siinä menikin pääosa lomasta.

Talvella Antti alkoi pohtimaan valtauksen tekemistä Pahaojan latvaan. Kevättalvella se tuli ajankohtaiseksi. Hän päätti hankkia vesipumpun, ja kesällä 1986 tuli poikansa ja tämän kaverin kanssa omalle valtaukselle kullankiilto silmissä.

– Aamuisin keittelin puurot ja kahvit, pojat heräilivät myöhemmin. Minä lapioin soraa ränniin ja pojat autteli minkä pystyivät, ja leikkivät lopun aikaa. Paikka ei ollut huono, mutta ei rikaskaan.

– Jos puoli grammaa tuli päivässä niin se oli jo hyvin, kommentoi Antti ensimmäisen kesän kokemuksia.

Illemmalla jäi aina aikaa pienten retkien tekemiseen lähimaastoon, ja siitä tuli lopulta tapa. Lähellä olivat upeat Ainikkalammit ja Patatunturit, eikä Ivalojoen Kultalakaan ollut kaukana. Joskus käytiin saunomassa Wirkkalan ja Lätin luona.

Siinä meni melkein 30 kesää

Matkaa valtaukselta tienpäähän kertyi hiukan yli neljä kilometriä. Pelkästään pumppu painoi 23 kiloa, joten kantoreissut piti aina tehdä kahteen kertaan. Pumpun kanssa reppu painoi niin paljon, että levätä uskalsi vain vahvassa myötämäessä, muuten ei päässyt jaloilleen. Parhaaksi reitiksi leiriin osoittautui Pahaojan eteläpuoli. Pahaojan suulla oli aluksi kova nousu, paikassa missä Lännen kaksoset kaivoivat. Siitä eteenpäin kulki kanjonin reunalla polku.

Ensimmäisinä kaivuukesinä Antti käytti mainittua vesipumppua. Hän kantoi sen aina talveksi kotiin. Sitten yhtenä talvena olivat bensat varastettu leiristä.

– Äkkäsin siinä, että jonkin matkaa kaivupaikan yläpuolelta tuli puro rinteestä. Hommasin parisataa metriä kelmuletkua ja sain sillä tulemaan vettä ränniin. Enkä tarvinnut pumppua enää.

Kun viiden vuoden valtausaika loppui, teki Antti Seppälä viereen toisen valtauksen, siten että leiripaikka säilyi samana.

– Monet vuodet olin yksin, mutta vaimoni Lea oli kolmena kesänä paikalla, samoin kuin poika kavereineen. Pääosin olin siellä yksin. Minä tulen toimeen siten oikein hyvin.

Sen verran kultaa löytyi, että mielenkiinto säilyi. Kulta oli lisäksi kohtalaisen karkeata, ei mitään tuhkaa. Kultaa esiintyi pinnasta pohjaan. Keskipitoisuus jäi kuitenkin selvästi alle gramman kuutiolle, mutta kaivaminen oli helppoa kun hakkasi kangella moreenin rikki. Kallio oli yleensä alle metrin syvyydessä. Suurin hippu oli 1,6 grammaa, muitakin yli grammaisia löytyi.

– Siitä tuli vuosien saatossa lapioitua likipäin 200 kuutiota soraa ränniin.

Kaivuu jatkui vuoteen 2012 saakka. Metsähallituksen tarkastaja kävi katsomassa oliko paikka siivottu, ja löytänyt maahan jätetyistä leiripuista ”miljoonia” nauloja.

– Käytiin Lean kanssa kesällä 2018 kiskomassa ne irti, ja saatiin siten vakuusmaksut pois. Se jäi ainoaksi varsinaiseksi kaivuupaikakseni. Mutta sitä ei tarvinnut katua, se oli niin hieno paikka, muistelee Antti hymysuin.

Autius, hiljaisuus ja valo

Antti kertoo olleensa aina luontoihminen. Hänen mukaansa se on yleistunne, jonka syitä on vaikea eritellä. Vaimo Lea Seppälä kiteyttää kuitenkin salamannopeasti:

– Autius, hiljaisuus ja valo!

Lea kertoo käynnistään Pahaojalla:

– Kun olin siellä ekan kerran, niin matkalla oli helkutin kylmä. Käveltiin Kultalan polun kautta kohti Antin leiriä. Yöaurinko alkoi paistamaan, ja sieltä valon keskeltä tuli vastaan täysin valkoinen poro. Ja sitten ne ihanat kelopuut. Kun päästiin leiriin, niin pam! tulikin kesä, oli suorastaan kuuma, ja kaiveltiin vähissä vaatteissa.

Antti Seppälälle luontoretkeily oli ainakin puolet koko homman viehätyksestä. Jos kullanhuuhdonta oli vastapaino hänen normaalille työlleen, niin retkeily kruunasi sen. Loppuvuosina homma alkoikin kallistua yhä enemmän retkeilyn puolelle.

– Yhtenä kesänä lähistöllä kukkui hullu käki. Se kukkui koko ajan. Kerran laskin, että se kukkui puolentoista tunnin ajan yhtäkyytiä, ainakin 1500 kertaa, kertoo Antti.

Leirielämä pysyi loppuun saakka melko alkeellisena. Keittiönä ja suojana oli jonkinlainen pressukota, jossa säilytettiin tavaroita talven ajan. Nukkumapaikkana toimi soputeltta, sekin pressun alla.

– Joskus sitä kastui montulla perusteellisesti, mutta kun meni märät vaatteet päällä makuupussiin, niin kyllä ne sitten aamuun mennessä kuivuivat. Ei me juuri mitään nuotioiltoja pidetty isoine tulineen.

Lea kertoo, että kun Antti oli yksin, niin hän pyysi Anttia välillä soittamaan, kertomaan miten menee. Mutta hän ei koskaan halunnut estellä Antin lähtöjä.

– Täytyyhän miehen päästä mihin haluaa.

Kuuden henkilökohtaisen maailmanmestaruuden mies.

Koepannuja vaskatessaaan oppi Antti sujuvan vaskaamisen taidon. Hän lähtikin kokeeksi 1995 Tankavaaran SM-kisoihin, mutta karsiutui jo alkuerissä. Pari vuotta myöhemmin kuitenkin tärppäsi – hän otti pronssia miesten sarjassa. Kesällä 2000 hän otti ensimmäisen Suomen mestaruutensa. Siihen vuoteen saakka vaskattiin vielä vanhoilla rautakulhoilla.

Kun nykyään käytössä oleva lättäpannu kehitettiin, niin hän suhtautui siihen aluksi torjuvasti. Lopulta hän päätyi tekemään lättäpannuja itse, ja Lean mukaan niitä on erilaisia nurkat täynnä.

Slovakiassa 2004 Antti voitti lättäpannulla ensimmäisen maailmanmestaruuden. Kisatahtia ei ikääntyminen ole hidastanut. Antti on voittanut yhteensä kaksi henkilökohtaista miesten ja lisäksi neljä veteraanien MM-titteliä. Suomen mestaruuksia on molemmista sarjoista kolme. Eri sarjoista on kertynyt yhteensä 48 MM- ja SM-mitalia. Yksi viiden hengen joukkue-MM on saatu yhdessä Lean kanssa. Sellaiselle kannattaa nostaa isompaakin hattua.

Luonnonystävä ja taitava käsityöläinen on kuin luotu oppimaan omin päin mestariksi. Hiljaisuus ja rauha opettavat keskittymään.

Ilmoita asiavirheestä