Ihmiset

Lissu Fabritius lähtee Kaamasesta vain kantamalla - jos silloinkaan

– Minä olen päättänyt, että lähden Kaamasesta vain kantamalla - ja vielä silloinkin mä potkin vastaan, naurahtaa 85-vuotias Lissu Fabritius omassa kodissaan Kaamasessa. Vanha matkailuyrittäjä viihtyy erittäin hyvin kotona, tekemistä on vaikka kuinka. Turvaverkot ovat lähellä - kulttuuririentoihin pääsee taksilla. Kirjastoautokin palvelee niin ylellisesti, että ajaa suoraan Lissun rappusille.

Lissu Fabritius on tehnyt elämäntyönsä matkailun parissa ja matkailuyrittäjänä, ja matkailu on kuvioissa vieläkin. Hän on pitkän linjan matkaopas ja etenkin Kukkolan Bussien sadat asiakkaat muistavat Lissun Pohjois-Norjan kierroksilta.

– Korona hellitti viime syksynä sen verran, että mehän tehtiin kolme reissua Kukkolan Tapanin kanssa. Hyvin mielelläni lähden taas ensi syksynä Tapanin bussiin oppaaksi, jos ja kun maailma tästä nyt avautuu.

Lissu nauttii täysillä elämästään vanhassa puutalossa Kaamasessa. Keittiön ikkunalla versovat nyt monenlaiset yrtit. On sitruunaruohoa, ananaskirsikkaa, chilipaprikaa. Orvokit kasvavat yläkerrassa. Vintin rappusia on vain käveltävä varovasti, sillä monta kertaa leikattua lonkkaa täytyy vähän varoa. Pihalla Lissu kävelee rollaattorin kanssa, ja joskus siitä on apua myös alakerrassa.

– Lonkkaleikkaus meni pieleen heti ensimmäisellä kerralla. Oli vain huonoa tuuria , mutta ei sitä voi ryhtyä murehtimaan. Kun näin, että oikeaan jalkaan ei voi täysin luottaa, niin kiikutin ajokorttini poliisille. Nyt kuljetaan sotetaksilla . Käveleminen on vähän varovaisempaa kuin ennen, mutta elämä jatkuu silti ihan hyvin. Voin istua Tapanin bussissa ja opastaa. Jos jotain olen menettänyt, niin pihasaunaa en enää uskalla yksin lämmittää, enkä halua siellä yksin saunoa, jos jotain sattuisi. Sitä ihanampaa on, kun vaikka joku lapsista tulee käymään ja silloin sauna lämpiää ja minä pääsen pihasaunan löylyihin.

Kotona on paras

Lissu käy kerran viikossa tapaamassa vanhaa kaamaslaista ystäväänsä Ivalon Männikön hoitokodissa.

– Ivalossa asuu toinen hänen hyvä ystävänsä ja me olemme oikein sopineet, että käymme Männikössä eri päivinä, niin tällä tavalla se viikko jakaantuu paremmin. Kun käyn Männikössä, niin aina ajattelen, että kyllä kotona on paras, eikä tämmöinen Männikkö ole minua varten.

Lissu tietää, että Männikössä on hyvät hoitajat, siellä on turvaa ja siellä on hyvää ruokaa.

– Mutta Männikkkö on iso laitos. Pitkät käytävät, huoneissa valkoiset seinät. Mikä koti se on, missä ei saa lyödä taululle naulaa seinään. En haluaisi kuvitella itseäni istumassa siellä pienessä huoneessa sängyn laidalla. Se on sellainen helkkarin laitos. Ja eihän siellä ole oikein ohjelmaa asukkaille. Tietysti on se vanhainkodin bingo, mutta eihän sekään totta puhuen kovin mieltä ylentävää ole, Lissu hymähtää.

– Telkkaria siellä paljon katsotaan ja ennen joulua oli jotain jouluaskarteluja, mutta saisi olla paljon muutakin. Ja se askarteluhan ei ole Lapin miesten hommia . Kyllä miehille pitäisi olla jotain muuta tekemistä. Ikäihmisten palvelutalon pitäisi olla kuin Toivoniemen vanhainkoti aikoinaan. Sehän oli itseasiassa vanha ja iso maalaistalo, jossa asukkaat kalastivat ja hoitivat karjaa. Siellä syötiin paljon kalaa eri muodoissaan, koska kalaahan Inarin ihminen haluaa syödä.

Lissu sanoo, että hän aina yrittää kertoa Männikössä asuvalle ystävälleen kaikki hänen vanhan kotikylänsä Kaamasen kuulumiset.

– Ikävä kyllä ei minulla niin hirveästi koskaan uutisia ole, kun asun täällä kylän eteläpuolella. Pitäisi kai mennä Kievariin istumaan ja kuuntelemaan aina, että onko jotain sattunut, hän naurahtaa.

Turvaverkko on tärkeä

Lissu Fabritius sanoo , että kaikilla kotona asuvilla ikäihmisillä ei ole turvaverkkoa, mutta hänellä sellainen on.

– Minulla on kuusi lasta ja yksi heistä asuu samassa kylässä. Minua on siunattu jo sillä tavalla aikamoisella turvaverkolla. Ja me kyläläiset pidämme yhtä ja meitä on kolme ikänaista tällä puolen kylää, jotka olemme hyvin paljon tekemisissä. Meitä on täällä juuri sopivasti kolme samanhenkistä akkaa, hän hymyilee.

Ennen koronaa Kaamasen Neljän Tuulen Tuvalla pidettiin säännöllisesti ikäihmisten kokoontumisia.

– Korona tietysti lopetti nämä tapaamiset, mutta yksi tekijä on sekin, että Portin Matti nukkui pois. Matti oli semmoinen kylää yhdistävä voima ja hän sai porukan liikkeelle tämmöisiin kokoontumisiin.

Lissu sanoo, että ikä on vain numero paperilla, eikä hän mietiskele omaa ikäänsä ja vanhuuttaan.

– Ei sitäkään voi jäädä murehtimaan. Ihmisen pitää elää joka päivä ja täältähän ei saa mitään mukaansa taskuihin, kun lähtö tulee. Tietysti joskus oma ikä käy mielessä, kun ihmisiä ja ystäviä kuolee ympäriltä. Sen verran olen ajatellut tulevaa, että olen esimerkiksi täyttänyt paperin, että Tommi -poikani saa hoitaa minun asiat sitten, jos mulla menee pää sekaisin.

Luontopolulla askel kerrallaan

Lissu Fabritius on luontoihminen henkeen ja vereen, ja hänen täytyy aina päästä metsään. Vaeltaminen, hiihto ja kelkkailu, ovat nyt taaksejäänyttä elämää, mutta luonnossa kulkeminen onnistuu, vähän hitaammin tosin kuin ennen.

– Minulla on tänäkin talvena luontopolku tuossa talon nurkalla. Eikä sitä kukaa avaa, muu kuin minä. Toissapäivänä myrskyn jälkeen polku oli aivan tukossa ja minä ihmettelin, kuinka hemmetissä sen saa auki. No, ei muuta kuin rollaattorilla ulos. Minä lapioin pätkän kerrallaan ja rolla oli selkäni takana tukena.

Lissun harrastuksiin kuuluu myös lintujen ruokkiminen, ja Kaamasessa asustavia kauriitakin hän ruokkii, koska niiden elämä ilman ruokintaa olisi karua Inarin talvessa.

– Kuulin , että Riistanhoitoyhdistykseltä saa ruokaa kauriita varten ja olen hommannut sieltä niille ravintoa. Poronruoka kelpaa kauriille ja samoin näyttää kelpaavan raastettu porkkana, jonka seassa on vähän omenaa. Nauriiseen ne eivät koske. Mutta kyllä kauriit ovat menneet tosi aroiksi. Ennen ne kävivät päivällä syömässä pari kertaa, mutta nyt ne käyvät vain yöllä. Kauriit ovat säikkyjä ja pelkäävät irtokoiria ja varmasti irtokissojakin.

Lissun puheista käy selväksi, että hän ei ole kissojen ystävä, eikä varsinkaan irtokissojen.

– Viime kesänä irtokissa repi tässä pihalla sepelkyyhkyä. En missään tapauksessa ole kissaihminen. Koiraihminen minä olen ja voisin ottaa koiran vieläkin, mutta en enää uskalla, kun koiran hoitaminen ja kävelyttäminen vaatisi parempia lonkkia. Sitä voisi mennä kumoon, kun koira vetäisee kovasti narusta.

Kulttuuria ja konsertteja

Lissu Fabritius oli ennen koronaa tuttu näky eri puolilla Inaria pidetyissä kulttuuritapahtumissa ja konserteissa. Hän hyppäsi Kaamasessa taksiin ja lähti vaikka Camera Borealis-luontokuvatapahtumaan, Sevettijärven asuttamisjuhliin, ja minne milloinkin - kulttuurikunta Inarissahan riittää mielenkiintoisia "kissanristiäisiä".

– Ilman muuta pitää yrittää käydä mahdollisimman paljon. Johanna -tyttäreni on töissä Kultahovissa ja häneltä tietysti kuulen heti, jos sinne on tulossa joku hyvä esiintyjä. Nyt kun korona on hellittänyt, niin lähden heti liikkeelle, kun Waltteri Torikka tulee Inariin, Lissu vakuuttaa.

Johanna-tyttö on innokas moottorikelkkailija, ja kun Johanna hurauttaa kelkalla Lissun pihaan, niin Lissu sanoo näkevänsä Johannassa itsensä nuorena:

– Voi , siinä mä tunnen itteni , kun kattelen Johannaa. Tulee mieleen ne pitkän hiihtovaellukset Muotkatunturille . Minä vedin sinne talvikeikkoja ja vedin kelkalla urat asiakkaille. Minulla oli se vanha iso Lynx 650, sehän oli kuin traktori, mutta aikansa huippukelkka. Muotkatunturilla onkin minun sielunmaisemani, se on niin iso ja kesytön erämaa. Mutta paljonhan minä tein työtä myös Ruotsin Lapissa. Keskieurooppalaiset asiakkaat halusivat Ruotsiin kesällä, kun siellä on 20 kilometrin välein huolletut kämpät ja kämpissä palvelua.

Kartanon musta lammas

Lissu Fabritius on syntyjään kartanon tytär. "Perheen musta lammas", kuten hän sanoo. Lissu oli 2-vuotias, kun äiti kuoli keuhkotautiin. Pientä Lissua yritettiin kovasti varjella ja kasvattaa. Kun äiti kuoli keuhkotautiin, niin Lissua käärittiin vilttiin ja laitettiin lämpimissä kääreissä nukkumaan päiväunia verannalle. Hänen olisi pitänyt istua aamiaispöydässä isoäidin kanssa, mutta tyttö karkasi työväentupaan aamiaista syömään, koska työntekijöiden kanssa oli hauskempaa.

–Olin villikkotyttö ja ruotsihan oli meidän äidinkieli. Ja sitten sukulaiset kauhistuivat, kun kuulivat, että olen Lapissa tunturioppaana, kävelin siis nuorena naisena tunturissa miesten kanssa. Ainoa mitä nykyisin luen ruotsin kielellä on Alkon lehti på svenska. Minulle on ollut tosi iso juttu, että osaan ruotsin kieltä. Kun olen Norjassa työmatkalla, niin onhan se hitonmoinen apu, kun voin puhua ruotsin kieltä hitaasti ja kommun ikoida norjalaisten kanssa.

Sota-ajasta Lissulla on hämäriä muistikuvia. Hän jollakin tavalla muistaa, kuinka Helsingin pommitukset valaisivat yötä jopa hänen kotiinsa asti. Muutaman kerran hän ilmapommitusten aikaan juoksi pommisuojaan. Utuisia muistikuvia Lissulla on myös valkoisista lakanoista, joihin kääriydyttiin pihalla, kun juostiin suojaan.

– En hirveästi muista, mutta sen sanon, että sota on kauheaa. Tuntuu kauhealta katsella mitä Putin tekee tuossa naapurissa. On se hullua, että yksi ihminen saa tuollaisen vallan ja koko muu maailma joutuu kärsimään. Näkeehän sen Putinin silmistä, että ei hän ole terve.

Ruijansuomalaisten ankara matka

Vanhana matkaoppaana Lissu Fabrit i us tuntee Pohjois-Norjan jokaisen kylän ja kolkan. Hän sanoo, että yksi hänen suosikkipaikoista on kuitenkin Lofoottien saariryhmä Narvikin edustalla.

– Kun minä käyn nyt maski kasvoilla kaupassa Ivalossa ja siellä tulee vastaan ihmisiä maski naamalla , niin joukossa on varmasti paljon minun vanhoja asiakkaita. En vain tunne heitä, mutta nyt on moni sanonut, että kai vielä lähdetään Lofooteille. Se on kyllä fantastinen paikka, kun kaikki on siellä niin jylhää ja vuoristoista. Pykeijan kylä on myös yksi lempipaikkani, mutta ei Pykeijaa ja Lofootteja voi verrata, Pykeij a on semmoinen söpöinen , kiva paikka.

Lissu menee vakavaksi, kun hän ajattelee Jäämeren rannan vanhojen suomalaiskylien historiaa ja sitä taivalta, minkä maahanmuuttajat sinne joutuivat aikanaan tekemään.

– Meillä on nyt netit ja kaiken maailman tietous ympäri maailmaa. Me tiedämme joka kolkasta kaiken, mutta ne suomalaiset jotka vaikka 1800-luvulla lähtivät kävelemällä kohti Norjaa, niin ei heillä ollut mitään tietoa. Eivät he oikein edes tienneet mikä heitä odottaa, he tiesivät vain sen, että vastassa on meri. Ei heillä ollut hajuakaan koko hommasta . Takaisin ei voinut kääntyä, oli jatkettava matkaa, ja mukana oli pieniä vastasyntyneitä lapsiakin. Ensin käveltiin metsämaisemien halki ja lopulta Norjan tuntureiden halki.

– Vastassa on ollut armoton Jäämeri. Se tarjosi elannon, kun meri oli täynnä kalaa, mutta onhan se kaikki ollut hyvin karua. Enää ei kukaan kuollut nälkään, kun merestä sai kalaa, mutta muutapa ei sitten ollutkaan. Oli kalaa, kalaa ja kalaa, Lissu tuumailee.

Ei ole aikaa somelle

Lissun keittiössä porisee hiljaisella tulella hernekeitto. Kattilaan hän on siivuttanut savupalvea , koska siitä tulee keittoon oikea aromi. Olohuoneessa tuntuu vähän vilpoiselta. Lissu sanoo, että nyt huomaa, että talo on muhatalo . Ikkunoiden alta käy pienoinen vinkka , mutta talo myös lämpiää nopeasti, jos uuniin laittaa tulet.

– Yksi pesällinen lämmittää jopa yläkerran. On järkevää lämmittää puulla, mutta onhan siinä tunnelmaakin. Kyllä minä vieläkin jaksan nauttia elävästä tulesta. Voisihan sitä sitten tuon pystyuunin hiillostakin käyttää hyväkseen ja paistaa siinä vaikka silakoita, mutta sitä en ole koskaan tehnyt. On aina kaiken maailman muuta hommaa , että se on vain jäänyt.

Lissu oli aikanaan Facebookissa , mutta sitten hän pyysi Johannaa ottamaan äitinsä sieltä pois, koska aika ei riittänyt Facebookiin .

– Minua ei sosiaalinen media kiinnosta ollenkaan. Mistä mä siihen ajan ottaisin, jos sinne menisin. Käytän tietokonetta laskujen maksuun ja tilaan sieltä joitakin kirjoja tai auringonkukan siemeniä säkeittäin.

Lissu sanoo, että yksi ehdoton ja ihana palvelu on tietysti kirjastoauto. Pitkän linjan kirjastoautonkuljettaja Terho ajaa auton ihan rappusten viereen.

– Käyn aina kirjastoautossa. Joskus tilaan jotain ja Terho huolehtii, että kirja on mukana sitten seuraavalla kerralla. Ja kun näin upea palvelu tulee omaan pihaan, niin kirjastoautossa täytyy käydä, jos ei muuta, niin keskustelemassa.

Lissu Fabritius miettii maailman menoa ja sanoo, että hän on aina ollut rohkea sanomaan ja hän on aina saanut suunsa auki, jos tuntuu siltä, että nyt pitää sanoa jotain.

– Minun sukupolven ja vielä enemmän sen sukupolven, joka on minua hieman vanhempi, ongelma on se, että pelätään auktoriteetteja ja epäkohdista sanomista. Ei voi sairaanhoitajallekaan sanoa suoraan mitä ajattelee ja mikä mieltä painaa, kun hoitajaa pitää kunnioittaa. Suomessa on kasvatettu ihmisiä siihen, että pitää olla tyytyväinen, eikä saa vaatia. Minä en ole antanut kenenkään hyppiä nenälleni.

Kahvipöydässä kysyn Lissulta , että eikö hän ole suunnitellut ottavansa ukkoa asustelemaan kaveriksi kotiinsa. Häntä naurattaa koko ajatus:

– En voisi kuvitellakaan, että passaisin täällä jotakin miestä. Turvaverkot on minulla kunnossa muutenkin ja ääntä kuulen, kun avaan radion. Telkkari ei ole minun asia, mutta radio on hiljaisena taustaäänenä keittiössä ja olohuoneessa.