Ihmiset

Dominick Arduinin merkillinen elämä

Dominick Arduinin nimi oli vuosituhannen vaihteessa pohjoisen kulkijoille tuttu. Hän työskenteli pääosin Suomen Ladun ylläpitämässä Kiilopään tunturikeskuksessa oppaana ja myöhemmin Kiilopään Tunturiretkien toimitusjohtajana.

Dominickin ansioiksi voidaan luetella monia Kiilopään ja koko Saariselän matkailua monipuolistavia innovaatioita. Hän toi lumikenkäilyn Inariin ja edisti maastopyöräilyn suosiota ja polkuverkostoa merkittävällä tavalla.

Dominick oli tärkeässä roolissa myös Kiilopään markkinoinnissa keskieurooppalaisille. Pitkät talviset hiihtovaellukset erityisesti Ranskasta saapuneille olivat myös pitkälti hänen käsialaansa.

Halusi olla ensimmäinen nainen, joka vaeltaisi yksin Pohjoisnavalle

Hän kertoi itsestään ihmeellisiä tarinoita, ja ne pääsivät nopeasti lehtien sivuille. Hän silmin nähden nautti saamastaan huomiosta. Vain harva ymmärsi tarkistaa juttujen todenperäisyyttä, mutta vähin erin hän alkoi jäämään kiinni sepustuksistaan. Se taas pakotti hänet yhä suurempiin näyttöihin, osallistumaan mm. merkittäviin kansainvälisiin seikkailukilpailuihin, ja myös menestymään niissä.

Dominick Arduin markkinoi itseään parhaan taitonsa mukaan, ja rahoittajia saa varmemmin kun hiukan värittää tarinaa. Lopulta se vei hänen henkensä maaliskuussa 2004 Jäämeren myrskyissä.

Hän halusi olla ensimmäinen nainen joka vaeltaisi yksin Pohjoisnavalle. Hän oli jo pari vuotta aiemmin ilmoittanut olleensa ensimmäinen nainen, joka teki saman tempun helpommin tavoitettavalle magneettiselle pohjoisnavalle.

Kevon reitillä 1996

Tutustuin Dominickiin työn kautta. Olin toki tavannut hänet muutaman kerran ja lukenut hänestä lähes uskomattomia tarinoita. Tiesin monta henkilöä, jotka lähes palvoivat häntä, kaikki miehiä. Ihastuksen ja uteliaisuuden välimailla seurasin hänen tekemisiään.

Kuljimme Kevon reitin työmme puolesta kahdestaan myöhään lokakuussa, vähän ennen talven tuloa. Hohdokas seikkailijatar osoittautui hiukan kulmikkaaksi persoonaksi, joka oli tottunut käskemään.

Hän arvosti suorittamista ja oli kärsimätön kun pysähtelin kasvien ja lintujen vuoksi. Hänestä maasto oli kuntoilua ja temppuja varten, siinä mielessä hän oli todellinen uuden ajan airut.

Dominick kulki kuin kone katsoen vain polkua, kelloa ja askelmittaria. Minä olisin halunnut pysähtyä fiilistelemään maisemia. Käsitin hänen olevan suuri valkoinen seikkailijatar, minä pelkkä palvelija, joka keitti aamupuuron ja tarjoili kahvin makuupussiin. Kannoin hänen raskaammat tavaransa. Ensi hämmennyksen jälkeen viihdyin siinäkin roolissa hyvin.

Lähtiessämme Fiellun putoukselta kohti Kenestupaa päätimme yrittää kävellä loppumatkan ilman yöpymistä. Laskin, että meidän oli pidettävä melkoista vauhtia ehtiäksemme ennen pimeää maantielle. Askeleen pidentyessä alkoi Dominick valittamaan polveaan ja pyysi hidastamaan. Olin lukenut Dominickin haastatteluista, että polvessa oli luusyövän vuoksi muovinen tekonivel.

Kahlatessamme Kevojoen yli kolme kertaa jouduimme riisumaan pitkät housut pois. En nähnyt hänen kummassakaan polvessa leikkausarpea, joka olisi ollut niin suuren operaation jäljiltä.

Jääkylmän kahlailun päätteeksi hän valitti varpaiden ja sormien menevän täysin tunnottomiksi. Tämä ongelma seurasi häntä loppuun asti.

Miten kaikki alkoi

Dominick saapui Kiilopäälle 1988 kansainvälisen harjoittelijavaihdon kautta vuodeksi. Kiilopään tuolloinen vetäjä Tuomo Jantunen tapasi hänet hiihtoladulla Domin paahtaessa hänen ohitseen hurjaa vauhtia. Myöhemmin hän sai kuulla kyseessä olevan uusi kv. harjoittelija.

Dominick oppi nopeasti suomea ja hallitsi hyvin ranskan lisäksi englantia ja saksaakin. Jantunen sai kohta kuulla Domin seikkailuista Kanadan erämaissa, siitä miten hän oli mm. Ranskan nuorten mestari melonnassa ja voittanut Pariisi-Dakar pyöräilykilpailun naisten sarjan, miten hän oli täysorpo kaikkien omaistensa kuollessa dramaattisesti ja miten luusyöpä oli viedä jalan.

Näitä tarinoita hän kertoi kaikille.

Jantunen haisteli tilanteessa myötätuulta. Hän soitti Seura-lehden päätoimittajalle ja tämä lähetti paikalle tunnetun urheilutoimittaja Antero Raevuoren . Dominickin uskomattomat seikkailut pääsivät Seuraan kantea myöten. Dominickin legendaa jatkoivat paikallislehdet.

Jantusen strategia toimi. Dominickin hahmo keräsi paljon uusia kotimaisia matkailijoita tapaamaan siroa, suomea puhuvaa opasta.

Domi ei osoittautunut turhaksi sijoitukseksi. Hän alkoi ideoimaan ranskalaista menoa Kiilopäälle. Voi sanoa, että hän toi lumikenkäilyn Lappiin. Kesällä hän kehitti maastopyöräilystä reitteineen menestysartikkelin Saariselän ympäristöön. Kiilopää ja Dominick hyötyivät toisistaan. Dominickista tuli tuote.

Kolikon kääntöpuolella

Monien ihmeeksi Dominickin veli saapui Kiilopäälle viettämään lomaansa. Vai täysorpo, ihmeteltiin.

Kiilopään rivityöntekijät olivat Domista käärmeissään. Jokaisessa henkilökuntapalaverissa käsiteltiin mitä tehdä Dominickin kanssa. Hän laistoi työtehtäviään ja sooloili. Työvuorolistat menivät sekaisin, jonkun oli paikattava puuttuvaa kahvilatyöntekijää.

– Hän oli monen mielestä pelkkä murheenkryyni ja oli pätevä vain silloin kun sai paistatella ihailussa ja kehussa, totesi eräs kollega.

Melko pian Jantusellekin selvisi Dominickin kertovan niin innokkaasti juttujaan, että seassa oli ainakin puolet puutaheinää. Yleensä Domia uskottiin, sillä kukaan voinut tarkistaa hänen taustojaan.

Ei hän ollut ensimmäinen ulkomaalainen, joka näin on tehnyt Suomessa.

Hän osallistui myös erilaisiin kilpailuihin; juoksuihin, pyöräilyihin ja hiihtoihin. Huhut huippukuntoisuudesta saivat peräänsä melkoisen selittelyn, kun hän ei aina pärjännytkään.

– Tuo polvi, oli yleisin kommentti.

Tankavaaran umpilumenhiihdon SM-kisoissa 1995 Dominick hävisi kaikille Kiilopään miesoppaille. Naisten sprinttimatkalla hän kaatui heti lähdössä, sekosi suksiinsa – ja jäi viimeiseksi.

Hän väsähti myös mainitulla Kevon retkellä, hän ei ollut huipputikissä tuolloin. Ristiriita maineen ja todellisuuden välillä havaittiin laajemminkin.

Kritiikki iski Dominickiin voimakkaasti. Hän rakasti huomiota, ja pienikin reklamaatio pisti häneen kuin kyy. Pari kertaa hän lähti Kiilopäältä ovet paukkuen.

Käynti Vierumäen urheiluopistolla päättyi maitojunaan jo kahden kuukauden päästä. Polkuprojekti Pohjois-Lapin Matkailussa loppui itkuisiin potkuihin, kun Domi teki liikaa työaikana Kiilopään Tunturiretkien markkinointia. Puhelinlaskun mukaan hän oli puhunut tuntitolkulla Ranskaan.

Mitä tapahtui 1997-98?

Dominick oli ajautunut ristiriitoihin omien tarinoidensa ja todellisuuden kanssa. Hän piti edelleen Suomen Ladun väelle lähes hurmioituneen yleisön edessä luentoja seikkailuistaan, mutta kaikki ei ollut kuten piti.

Joku oli jo ottanut selville, ettei Dominick ollutkaan voittanut kolmea kertaa Arctic Canoe Racea Muonion-Tornionjoella, vaan ollut mukana ainoastaan retkisarjalaisena, silloinkin osin autokyydillä. Hän ei ollut myöskään voittanut melonnan maailmanmestaruutta 1981, vaikka hänen nettisivunsa niin antoi ymmärtää.

Erätaidoissa hänellä oli valtavasti puutteita, kun oma koulutus oli jäänyt puolitiehen.

Ehkä Dominick tajusi ettei voi jatkaa enää samaa loruilua. Toisaalta hän oli taitava, vähintäänkin hyväkuntoinen, ja äärimmäisen kunnianhimoinen. Hän pelkäsi vanhenemista, ja olisi kohta 40-vuotias.

Näihin aikoihin hän ystävystyi Reima Mustosen kanssa, joka oli käynyt ensimmäisen suomalaisen retkikunnan mukana sekä magneettisella että maantieteellisellä pohjoisnavalla jo 1980-luvulla. Dominick innostui Eco-Challenge-tyyppisistä kestävyyskilpailuista.

Mustosen kautta haave olla ensimmäinen nainen yksin pohjoisnavalla alkoi myös elää elämäänsä.

Mustonen toimi pääosin Dominickin huoltajana ja autonkuljettajana, mutta jossain määrin myös henkisenä tukijana. Domi otti osaa 1998 Marokon Eco-Challenge-kisaan Suomen joukkueessa, joka sijoittui 13. sijalle.

Dominick oli antanut kaikkensa, hänen jalkateränsä nahka oli maalissa lähes täysin hiertynyt.

Mustosen avulla hän osallistui kesällä 1999 todella vaativaan USA:n Virginiassa pidettyyn Navy Seals- seikkailukisaan. Huppukuntoisten merisotamiesten joukossa hän sijoittui toiseksi häviten vain armeijan erikoisjoukkojen majuri Reevesille.

Hän oli mukana menestyneessä Haltin joukkueessa Argentiinan EcoChallenge- kisassa joulukuussa 1999.

Jotain merkillistä on täytynyt tapahtua syksyn 1996 jälkeen. Dominick oli aloittanut raa’an kuntoilun, kehittänyt itsestään oikeasti huippukuntoisen.

Pohjoisnavan kutsu

Reima Mustonen kertoili Dominickille omista seikkailuistaan sekä magneettisella että varsinaisella pohjoisnavalla, ja viimeistään nämä tarinat saivat Dominickin haaveilemaan yksinvaelluksista samoille paikoille ensimmäisenä naisena.

Mustosen kriittinen suhtautuminen yksinvaelluksen riskeihin sai ilmeisesti aikaan stopin heidän yhteydenpitoonsa. Dominick oli vasta toipunut reisiluun rasitusvamman leikkauksesta, kun hän jo tähyili magneettiselle pohjoisnavalle. Ystävyys Jantuseen jatkui tämän herpaantumattomana tukena.

Dominick tarvitsi kuitenkin lisää rahaa. Pelkät matkat, majoitukset ja noutaminen pois magneettiselta navalta maksoivat maltaita. Dominickin luennot päättyivät yhä useammin vetoomukseen rahallisesta tuesta.

Hän ei ollut neuvottelijana kovinkaan taitava. Hänen vaatiessaan 50 000 markkaa, hän ei tyytynyt kymppitonniin, vaan lähti nostelemaan paikalta tuohtuneena.

Unilumi-yhtiö Saariselältä oli kiinnostunut tekemään dokumenttia hänen seikkailukisoistaan, mutta Dominick esitti suoraan, että tehdään 20-osainen dokumentti hänen valmistautumisestaan.

Hän ei ymmärtänyt, ettei Suomen televisio ehkä kuitenkaan ollut semmoisesta sarjasta kiinnostunut.

Dominickin seikkailujen rahoitushuolet painostivat kuin synkkä pilvi.

Hän teki erilaisia markkinointitempauksia saadakseen lisähuomiota. Lehdet kertoivat mm. miten hän oli yöllä lähtenyt Muotkan Ruoktusta hiihtämään Ivalon Näverniemessä sijaitsevaan kotiinsa, jonne hän saapui iltapäivällä. Matkaa todettiin kertyneen 160 kilometriä.

Todellisuudessa matka kelkkareittiä pitkin jäi kuitenkin hiukan vajaaseen sataan kilometriin, mutta edellinen kuulosti paremmalta.

Magneettisen pohjoisnavan valloitus 2001

Dominick matkasi varusteineen Kanadan Resolute Bayhin, josta magneettiselle pohjoisnavalle kertyi hiihtoa noin 600 kilometriä.

Hän oli mainostanut kulkevansa sinne ensimmäisenä naisena yksin, mutta tosiasiassa hän kulki ranskalaisen hiihtäjäjoukon kanssa samaa vauhtia, Dominickin mukaan hiukan heidän edellään.

Viimeiset kymmenen kilometriä Domi ilmoitti hiihtäneensä ilman ahkiota. Se tarkoittaisi, että hän olisi ollut nelisen tuntia ilman varusteitaan yksin tuulisella napajäällä, jossa jälki katoaa nopeasti. Mustosen mukaan tämä kuulostaa hiukan uskomattomalta.

Tuomo Jantunen oli kuitenkin Dominickiin päivittäisessä yhteydessä ja seurasi satelliittipaikantimella retkeä. Takaisin Resoluteen Domi tuli ranskalaisten kanssa lentokoneella.

Retki oli kuitenkin mainosmielessä menestys. Amerikkalainen naistoimittaja haastatteli häntä pian tempauksen jälkeen ensimmäisenä naisena, joka oli hiihtänyt yksin magneettiselle pohjoisnavalle. Dominick kertoi mm. miten hän oli pelottanut revolverilla telttansa liepeiltä jääkarhun.

Mutta jotakin kummallista tässä saavutuksessa oli.

Naparetkeilijöiden wikissä Dominickin mainitaan saavuttaneen magneettisen pohjoisnavan yhdessä ranskalaisen Jean-Marc Perigaudin kanssa, joka oli ilmeisesti tuon ranskalaisryhmän vetäjä. Jääkarhutarina muistuttaa taas yksityiskohtia myöten liikaa Reima Mustosen retkikunnalle tapahtunutta välikohtausta.

Ja merkillisintä oli se, että uusiseelantilainen Helene Thayer oli valloittanut ensimmäisenä naisena yksin magneettisen pohjoisnavan jo 1988.

Naparetkeilijän loppu

Dominick ryhtyi 2002 varustelemaan yhä määrätietoisemmin yksinhiihtoa varsinaiselle pohjoisnavalle.

Hän harjoitteli ranskalaisen Francois Bernardin valmennuksessa. Moniin vaaratilanteisiin piti valmistautua huolellisesti, mutta kaikkeen ei jäänyt aikaa. Piti hankkia myös rahoittajia.

Ensimmäinen yritys 2003 ehti kestää kaksi viikkoa kunnes Dominick sai viestitettyä kastelleensa pahoin jalkansa ja pyytäen helikopteria hakemaan hänet pois. Domi oli kylmettynyt, ja häneltä jouduttiin amputoimaan varpaankärkiä.

Dominick kuitenkin toipui, ja jatkoi säälimättä harjoittelua ja välineiden testaamista. Hän hankki lämmittimen varpailleen, jotka olivatkin hänen heikko kohtansa.

Hän tilasi viime metreillä uuden kuivapuvun veteenputoamisen varalle, mutta koska hänen nimensä voi olla myös miehellä, hän sai miesten kokoa olevan puvun. Enää ei ollut aikaa vaihtaa. Dominick ei sietänyt kasvojensa menettämistä ja päätti jääräpäisesti lähteä matkaan hiukan puutteellisin välinein.

Hän luotti kuntoonsa. Napajäällä se ei kuitenkaan yksin riitä.

Dominick oli mielestään tehnyt kunto- ja varustetestauksia alkutalven aikana Bernardin ohjeiden mukaan riittävästi.

Maaliskuun 5. päivä 2004 lähti Dominick matkaan Severnaja Zemljan pohjoiskärjestä. Retkeä seurattiin mm. Suomen radion välityksellä päivittäin. Hän ilmoitti saapuneensa leveän ahtojäiden kukittaman avoveden reunalle, jonka hän arveli kevyesti ylittävänsä kajakkinsa avulla.

Seuraavana päivänä hänen Argos-lähettimestään lähti viimeinen heikko signaali klo 6.36 GMT-aikaa.

Katoamisen jälkeen Dominickia etsittiin helikopterein, mutta sääolot olivat jatkuvasti huonot. Hänestä ei löydetty viimeistä leiripaikkaa lukuun ottamatta jälkeäkään. Mm. Suomen Latu näki valtavasti vaivaa etsintätöiden pitämiseksi käynnissä.

Jälkikäteen hänen kohtaloaan on spekuloitu monia kertoja. Hänet on väitetty nähdyn mm. Saksassa, mutta niinhän Elviskin nähtiin kuoleman jälkeen monissa paikoissa.

On kysytty mikä sai Dominickin ilmeisen puutteellisin varustein lähtemään yksin äärimmäisiin oloihin. Maineko? Vai sen menettämisen pelko? Häntä on pidetty sekä sankarinaisena, että täytenä toopena. Kylmäksi hän ei jättänyt ketään.

Dominick julistettiin virallisesti kuolleeksi 2005. Kiilopäällä häntä oli muisteltu tunnelmallisesti jo edellisenä vuonna lukuisien ystävien kesken.

Vesa Luhta