Kulttuuri

Aavemaisen ihana Vuoreija

Vuoreijan kaupungilla on aina ollut kova maine. 1600-luvulla Vuoreijassa paloivat noitaroviot ja yli sata ihmistä poltettiin noitina. Tänä päivänä matkalainen joko ihastuu tai kauhistuu Vuoreijaa katsellessaan. Kun ajelee vanhaa tunnelia pitkin mantereelta Vuoreijan saarelle, katselee perillä noitavainojen muistomerkkiä ja aavemaisen hiljaisia katuja, niin joillekin kaikki tämä on yksinkertaisesti liikaa. Ahdistus tai ihastus valtaa mielen tässä arktisessa Norjan kaupungissa. Vuoreija on Norjan itäisin kaupunki ja idempänä kuin Pietari tai Istanbul.

Poissa ovat nyt ivalolaisten tankkausreissut Lottaan, ei liioin Barents Hockey Liiga tee ikimuistoisia pelireissuja Petsamoon, eikä tänä joulun alla kukaan tuumaile, että pitääpä lähteä huvin vuoksi viikonloppuna jouluostoksille Murmanskiin.

Ei tehnyt Suomi-Venäjä-Seuran Ivalon osastokaan matkaa Murmanskiin eikä liioin myöskään Murmashiin. Ennen koronaa osasto suunnitteli käyvänsä Murmashin mainiossa terveyskylpylässä, mutta sitten maailmankirjat alkoivat mennä sekaisin ja nyt Suomi-Venäjä-Seura on julistettu Venäjällä ulkomaiseksi agentiksi eli Venäjän viholliseksi, sen tuomittua jyrkästi Venäjän aloittaman julman hyökkäyssodan Ukrainaan.

Niinpä tänä syksynä osasto suuntasikin syysmatkalle Vuoreijaan. Kukkolan Vihreä bussi lähti matkaan Neidenin kautta. Kuskina kaiken kokenut Unto , jolla riitti matkan aikana tarinaa karhunpyynnistä Venäjän Karjalasta ja vähän muualtakin. Lounastauko pidettiin Sanilan Porotilalla. Toini oli laittanut pöydän koreaksi ja savuporokiusaus oli juuri sellaista kuin pitääkin - ei liian suolaista, kuten kaupan savuporotuotteet tuppaavat olemaan, vaan itsetehtyä ja maukasta. Toinikin murehti maailman menoa ja sitä, kuinka inarilaisten hyvä ja pitkä kanssakäyminen rajan taakse katkesi Putinin aloittamaan sotaan.

Matka jatkuu kohti Vuoreijaa. Matkan opas Irja on kulkenut tätäkin taivalta kymmenet kerrat ja hän kertoo mitä maisemassa näkyy. Hän tunnistaa tien laidalta tunturijärven, jonka rannalla aikoinaan kuvattiin Rauni Mollbergin Ystävät toverit - elokuvaa. Molle oli lavastanut Norjan tunturimaisemaan Nikkelin kaivoskaupungin. Surullisenkuuluisan elokuvan avustajina oli kymmeniä inarilaisia. Siellä oli bussilastillinen myös työttömiä Inarin kuntalaisia, joilla oli aikaa seisoa joukkokohtauksissa ruokapalkalla.

Sitten oltiinkin Ivalon työvoimatoimistossa ihmeissään, kun virkailijat kyselivät työttömiltä, millä alalla he ovat viimeksi olleet.

– Olen viimeksi toiminut elokuva-alalla, kuului itsetietoinen lentävä lause.

Reisivuonon kohdalla Unto jarruttelee ja katselemme pientä uinuvaa Reisivuonon kylää. Tämähän oli ennen sotia inarilaisten Eldorado - kaikki tiet veivät Reisivuonon kauppakylään. Tänne inarilaiset tulivat tiettömien taipaleiden takaa poroilla ja hevosilla. Jostakin meren rannalta saattaisi löytyä vanhan Kunnarin kaupan kivijalka. Mitään toimivaa kauppaa ei Reisivuonossa enää ole.

Iltapäiväkahvit juomme Vesisaaren kaupungissa Cafe-Konditoria Hildosessa. Epäilemättä suomensukuinen Hiltunen on tämän kahvilan aikoinaan perustanut, onhan Vesisaari vanha suomalaiskaupunki. Hildosen kahvila on nuorgamilaisten suosikkikahvipaikka. Kahvila on norjalaiseen tapaan kuuluisa leivoksistaan ja monen sortin täytekakuistaan. Vesisaaren vaarit näyttävät parantavan maailmaa yhdessä pöydässä. Jokainen on pistänyt parempaa päälleen lauantain päiväkahvireissun kunniaksi, mutta tokihan tässä kaupungissa ollaankin. Olisiko tässä pukeutumisen oppia Ivalon ST-Ykkösen ukkokerholle.

Vesisaaressa teemme kauppaostokset. Joku ostaa kotiinviemisiksi turskanmaksasäilykkeitä, toinen sitä perinteistä ja hyvää grahamleipää. Senhän asiakas siivuttaa kaupassa itse. Kumma juttu onkin, miten leipä on Norjassa parempaa kuin Ivalossa.

Vuoreijassa majoitumme Hotelli Vardöhön. Siisti ja pieni hotelli. Meille tämä kelpaa, mutta kun paikkoja katselee, niin näyttää siltä, että ei tämä niinsanottu luksushotelli ole. Lähin kansainvälinen lentokenttä on Kirkkoniemessä ja sieltä on sen verran pitkä taival Vuoreijaan, että Vuoreija ei liene kansainvälisten revontulimatkailijoiden kärkikohteita. Hurtigruten-alus toki rantautuu Vuoreijaan.

Vuoreijassa on reilut parituhatta asukasta. Kaupunki on nähnyt parempiakin aikoja. Kun kalatehtaiden kulta-aika oli ohi, niin alkoi Vuoreijan asukasluku hiipua ja nyt se on tippunut jo puolella.

Illallisella syömme mahtavan turska-annoksen keitettyjen pottujen kanssa. Osa tekee iltakävelyn nurkan takana olevaan krouviin. Sillä onkin pitkät perinteet. Tällä perällä kaikki on herkästi maailman pohjoisinta ja vähintään arktista. Krouvi on Norjan rannikon vanhin toiminnassa oleva krouvi. Tämä oli tutkimusmatkailija Amundsenin kantapaikka. Krouvissa tiedetään, että Amundsenilla oli kerran niin ahtaat oltavat rahoittajien kanssa, että hänen oli vaikea maksaa ateriaansa. Hän sähkötti Osloon, että antakaa luottoa - vastaus oli, että luottoa ei anneta.

Päivällä ihmettelimme hiljaisia ja autioita Vuoreijan katuja. Tai jos nyt kaduista voi puhua. Ei ketään missään, ei kävelijää, ei yhtään liikenteessä olevaa autoa. Sitä saa yleensäkin tällä seudulla ihmetellä ulkona liikkuessa, että missä ne paikkakunnan ihmiset ovat. Ehkä norjalaiset pysyttelevät lämpimissä sisätiloissa television äärellä, vai ovatko Jäämeren rantakaupungin asukkaat lähteneet viikonlopun viettoon tunturimökeilleen tunturien rinteisiin, jonne menee tiet ja sähköt.

Krouvissa selviää, ettei Vuoreija kuitenkaan aavekaupunki ole. Kodikas krouvi täyttyy hiljalleen ihmisistä ja iloinen puheensorina on mitä melkoinen. Pöytäseurueeseemme liittyy vuoreijalaisia. He ilahtuvat, kun kuulevat mistä tulemme. Yksi norjalaisista kertoo olevansa suomalaisten jälkeläinen. Kun kerromme, että huomenna pitäisi tutustua pomorimuseoon, he ilahtuvat vielä enemmän ja kertovat, kuinka ”isänisä” vielä muisti, miten pomorien laivat tulivat täydessä kauppalastissa Vuoreijan satamaan.

Pomorimuseon kyltti toivottaa vieraat tervetulleiksi kahdella kielellä, norjalla ja venäjällä. Museon opas sanoo, että venäjänkielinen teksti ärsyttää nykyisin ja aina joku potkaisee kyltin nurin. Museossa on paljon ihmeteltävää, mutta toki se on vanha ja aikansa tuote, vaatimaton, ja puisista rakenteista nenään pistää outo tuoksu, kuin kyllästeaine.

Arkangel ja Vuoreija eivät syyttä ole toistensa ystävyyskaupunkeja, niin suurta ja hyvää oli yhteistyö aikanaan pomorikaupan ansiosta. Pomorit lähtivät laivoillaan Arkangelista ja Vienanmeren rannikolta kohti Vuoreijaa mukanaan monenmoista tavaraa, mutta sahatavaraa oli lastina varmasti aina. Puuton Vuoreijan kaupunki tarvitsi lautaa, lankkua ja hirttä. 1900-luvun alussa otettu kuva Vuoreijan kaupungista kertoo kaiken: Vuoreijan parturi on laittanut liikkeensä seinälle venäjänkielisen ”Parturi”-kyltin. Eikä voi olla ihmettelemättä kaduilla seisovien vuoreijalaisten vaatteita. Hienoja pukuja, knallihattuja, kädessä kävelykeppejä. Kuvahan voisi olla vaikka Lontoon keskustasta. Vaikea ymmärtää, kuinka Ivaloakin syrjemmässä Vuoreijassa, maailman reunalla, on herrasteltu kuin paremmassakin kaupungissa.

Vuoreijan noitavainojen muistomerkki vetää hiljaiseksi. Pitkä, puusta ja teräksestä tehty hämärä putki sisältää muistotaulun yli sadasta noitavainojen uhrista. 1600-luvulla heitä kidutettiin ja lopulta hukutettiin tai poltettiin. Kävelemme hitaasti taululta toiselle. Kävelyputken sisällä on hämärävalaistus, ei lämmitystä. Tuulen valitus ja tuiverrus tulee rakenteiden läpi. Yhdessä muistotaulussa on nimi Finne-Elli . Äkkinäinen kääntäisi nimen Suomalais-Elliksi, mutta esitteessä se käännetään Saamelais-Elliksi. Lähes kaikkien noidiksi tuomittujen ja noitina tapettujen nimet ovat tiedossa. Tutkijat eivät ole vieläkään täysin selvillä siitä, miten Norjan kirkon hulluus meni näin pitkälle, että ihmisiä tapettiin ihan solkenaan. Mutta onhan sitä hulluutta riittänyt vuosisadasta toiseen. Ja nyt ei tarvitse kuin katsoa Ukrainan suuntaan; hirveitä venäläisten sotilaiden tekemiä sotarikoksia on paljastunut, siviilien tappamisia ja raiskauksia...ja vielä sodan alussa tuumailtiin, että eiköhän sota pian lopu, kun venäläiset heräävät huomaamaan, että tässähän soditaan veljeskansaa vastaan.

Ennen kotimatkalle lähtöä katselemme vielä Vuoreijan linnoitusta. Tykit ovat peräisin 1700-luvulta. Linnan muureilta näemme nykyajan Vuoreijan etuvartion, valkoiset tornit, Nato-tutkat, jotka vartioivat taivasta ja merta.

Paluumatkalla pysähdymme tauolle Vuononpohjaan. Italialaisen perheen pitämä ravintola Capri on näköjään auki, joten suuntaamme sinne. Talossa on huumaava pitsan tuoksu. Vesi herahtaa kielelle, mutta nyt ei ole aikaa pitsalle. Suuntana vessat, mutta moni tekee vielä viime hetken ostokset. Tarjolla on monen sortin oliiviöljyä. Ostan sitruunalla terästettyä oliiviöljyä - sitähän voi lorottaa sitten suoraan hauen päälle.

Hauskalta tuntuu ajatella, että täällä maailman resuisella rannalla on näin kotoinen italialainen ravintola. Caprin ulko-oven edessä on kaistale vihreää tekonurmea. Se on varmasti maailman pohjoisin tekonurmikko.