Tarinoita Saariselältä: Taksiyrittäjä Briitta Pajarilla on takanaan kohta 30 vuotta taksiyrittäjän uraa ja satoja tuhansia ajokilometrejä Lapin teillä – ”Kaikkea on sattunut ja paljon on naurettu”

Tässä juttusarjassa Saariselän alueen asukkaat ja yrittäjät kertovat tarinansa ja muistelevat menneitä aikoja. Juttusarja tuotetaan yhteistyössä Saariselän kyläyhdistyksen kanssa.

Kun 18-vuotias savukoskelaistyttö vuonna 1983 aloitti opinnot Ivalon emäntäkoulussa, oli jo yksi hänen haaveistaan toteutunut, nimittäin muutto Pohjois-Lappiin.

– Ajattelin, että siellä on koulu, joten jos menen ensin sinne ja katson sitten, että löytyisikö töitä, Briitta Pajari muistelee.

Emäntäkoulu itsessään oli pieni pettymys, sillä maatilalla kasvanut Briitta osasi jo valmiiksi kaiken leipomisesta lypsämiseen ja muihin navettatöihin. Hän kuitenkin kävi emäntäkoulun loppuun sekä suoritti vielä väline- ja laitoshuoltajan sekä lastenhoitajan opinnot. Sen jälkeen hän hankki töitä aivan kuten oli suunnitellutkin ja työskenteli nelisen vuotta lastenhoitajana.

Vuonna 1988 hänen silloinen puolisonsa sai taksiluvan Saariselältä ja koitti muutto tunturiin.

– Täällä oli silloin vain kaksi taksia, ja meidät piti leivän syrjässä kiinni Suomen yrittäjäporukka ja suomalaiset turistit, Briitta kertoo.

Saariselälle muuton jälkeen syntyivät myös perheen kolmen poikaa, ja Briitta oli enimmäkseen lasten kanssa kotona. Lasten syntymien väliin mahtui silti työjakso Hotelli Riekonlinnan taloustoimistossa sekä jonkin aikaa perhepäivähoitajana.

Vuonna 1997, kun perheen nuorimmainenkin oli ehtinyt parin vuoden ikään, kotona käytiin keskustelu, jonka seurauksena Briitta lähti kolmen viikon mittaiselle yrittäjäkurssille.

– Päätimme yhdessä, että laitan oman taksifirman pystyyn, ja kahden vuoden päästä tulee 30 vuotta täyteen taksiyrittäjänä, hän toteaa.

Lähdin ajamaan Raja-Jooseppia kohti ja viimein päästiin tullille. Siellä kerroin amerikkalaisille, että tuossa on raja ja toisella puolella on Venäjä. He olivat aivan ihmeissään.

Kuluneiden lähes kolmen vuosikymmenen aikana Briitta on kyydittänyt tuhansia asiakkaita ja kuullut yhtä monta tarinaa. Juuri kohtaamiset eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa ovat hänen työnsä suola.

– Tykkään aivan hirveästi tästä hommasta ja siitä, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Vaikka minun englannin kieli ei ole kovin hyvää, niin kaikkea on sattunut ja paljon on naurettu, Briitta kertoo.

Kerrankin hänellä oli kyydittävänään joukko amerikkalaisia, joilla oli edessään viimeinen lomapäivä Saariselällä, eivätkä he olleet vieläkään onnistuneet näkemään revontulia.

Taivas oli umpipilvessä, eikä revontulien näkemisestä ollut toivoakaan. Briitta kuitenkin yritti miettiä päänsä puhki, minne heidät kyyditsisi, jotta loma saisi arvoisensa päätöksen.

– Lähdin ajamaan Raja-Jooseppia kohti ja viimein päästiin tullille. Siellä kerroin amerikkalaisille, että tuossa on raja ja toisella puolella on Venäjä. He olivat aivan ihmeissään ja kysyivät, että voivatko nousta autosta ottamaan valokuvia. Sanoin, että totta kai. Sitten he olivat puhuneet hotellillakin, kuinka olivat käyneet Venäjän rajalla.

Viime keväänä Ivalon lentokentältä hänen kyytiinsä nousi seitsemän intialaista naista, jotka halusivat vielä samana päivänä lähteä käymään napapiirillä. Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta naisten toiveesta laukut vietiin hotellille ja lähdettiin matkaan.

Napapiirillä naiset viipyivät vain muutaman tunnin, ja sitten oli aika suunnata paluumatkalle.

– No ei siinä mitään. Me jäimme sitten siihen hirveän liukkaaseen keliin tuonne tienlaitaan jonnekin Vikajärven lähelle ja siellä me olimme aamuun asti. Mutta olihan meillä hauskaa, oikeasti todella mukavaa. Ja he halusivat napapiirille vain siksi, että saisivat syödä lohta, aivan kuin sitä ei olisi täältä saanut, Briitta nauraa.

Briitta on viihtynyt Saariselällä, eikä osaa ajatella muuttavansa täältä enää muualle. Hän on myös iloinen siitä, että kylä itsessään ei ole kasvanut liikaa, vaikka matkailijoiden määrät ovatkin moninkertaistuneet siitä, kun hän itse muutti tunturiin.

Hän kuitenkin toivoo, että Saariselkää vaivaavaan akuuttiin asuntopulaan saataisiin ratkaisu. Nykyisellään asuntoja ei riitä edes vakituisesti Saariselällä asuville, puhumattakaan sesonkityövoimasta.

– Esimerkiksi vanhin poikani joutui muuttamaan tähän minun luo. Kyllähän tässä tilaa on, mutta eihän kohta 40-vuotias poika halua asua äitinsä kanssa. Onneksi hänelle sitten järjestyi kunnan vuokra-asunto tuosta ihan vierestä.

Nykyisin Briitta viettää paljon aikaa myös rannikolla Pohjois-Pohjanmaalla, missä hänen uusi miesystävänsä asuu. Verkkokalastus merellä on täysin uutta tuntureihin tottuneelle.

– Onhan siellä kaunista, kun on meri ja kaikki ne saaret. Mutta Tiina Aikio on sanonut, että ”Lapin lapsen sydämeen ei muuta tulla voi”. Se jää nähtäväksi, pitävätkö Tiinan sanat paikkansa, Briitta nauraa.