Hyvinvointi
Yö pohjoisen taivaan alla
Viime talvena Suomen Latu Kiilopäällä järjestetyn Patan tunturiretkihiihtopäivän kokemukset ja asiakaspalautteet loivat pohjan sille, että tämän vuoden retkihiihtopäivä tehtäisiin yön yli kestävänä-exkursiona Urho Kekkosen kansallispuiston maisemiin. Suomen Latu Kiilopään keittiömestari Heli Raittinen osallistui myös tapahtumaan, joka järjestettiin tammikuun loppupuolella 25.-27.1.2019.
– Olin mukana tuossa tapahtumassa, ja ihan intoa piukassa taisin olla ensimmäinen ilmoittautuja tämän vuoden retkelle. Sain houkuteltua mukaan Kiilopään kokkirykmentistä Rannan Mian. Yhtäkään talviyötä emme ole teltassa aiemmin viettäneet ja nyt kun siihen olisi taatusti osaavassa opastuksessa mahdollisuus, ei meitä pidätellyt enää mikään. Ei edes uutisoidut uhkakuvat polaaripyörteestä pohjoisen taivaan alla…
Talviretkeilybriiffaus Kiilopää –salissa keräsi 14 retkelle ilmoittautuneen lisäksi paljon muitakin asiasta kiinnostuneita. Kaikki kuuntelivat korvat höröllä Patrick ”Pata” Degermanin ilmeikästä tarinointia talviretkeilyn mahdollisuuksista ja uhkakuvista, sekä hänen omakohtaisista kokemuksistaan. Niitä molemmat napajäätiköt, Grönlannin, Huippuvuoret kuin viidakotkin kolunneella ammattiseikkailijalla olisi kerrottavaksi loputtomiin ja tuskin koskaan niitä kyllästyisi kuuntelemaan! Luennon jälkeen alkoi retkivarusteiden pakkaus ja tarkastus. Sukset, monot, ahkiot, bensakeitinten käyttöopastus, telttapakkauksien avaus ja putkitukset alkuasetuksiin olivat tärkeitä kun olosuhteet ovat vähintäänkin arktiset. Lämpötila on Kiilopäällä kilkutellut koko viikon 30 pakkasasteen molemmin puolin, silloin kaiken pitää retkellä olla mahdollisimman helppoa, ennakkoon tsekattua ja opeteltua. Sattumille ei ole sijaa. Ahkiot pakattiin niin valmiiksi että lauantaina heti aamiaisen jälkeen päästiin liikkeelle. Kun valoisan aika on vielä lyhyt - olkoonkin että aurinko paistaa jo melkein 6 tuntia, vaikka kaamoksen päättymisestä on vasta kolme viikkoa - pitää leiripaikalle päästä niin että leiri saadaan viritettyä valoisan aikana.
Retkueemme suuntasi kohti Niilanpäätä. Hiihtoa vartin verran, ja tarkistus että kaikilla oli kaikki hyvin. Tunnin etenemisen jälkeen pidettiin vähän pidempi tauko. Hiihtovauhti ei tietenkään saa nostaa hikeä pintaan, tauolla se kostautuisi. Aurinko alkoi nousta värittäen taivaan pastellisävyillään. Täydellinen aurinkotervehdys, joogamattoa siihen ei tarvita. Hiihdimme aina Rautulammen reitille saakka, maisemointia Suomunlatvan laavun pohjoispuolen töyräällä ja siitä suuntasimme Kuutamokurun. Kallioisten seinämien reunustamaa kurun pohjaa pitkin letkamme eteni hiljalleen kohti leiripaikkaa.
Iltapäivällä kahden aikaan alkoi telttojen pystytys. Myrskykiilojen –tai minkään muunkaan kiinnitysvälineen- paikalleen saaminen oli vaikeaa kun lunta kurun pohjalla oli n. 20-30 cm, sekin kevyttä pakkashöttöä. Jos myrsky nousisi, teltta pitäisi olla maassa niin kiinni ettei tuuli sitä vie. Nyt ei myrskyä ollut säätiedotteissa mainittukaan, toki tunturissa olosuhteet voivat muuttua nopeastikin. Suksia, ahkioita ja irtolunta tampaten jonkinlaiseen lopputulokseen kuitenkin päästiin.
Kiilopäällä täytetyt termospullot hyödynnettiin ensin, muuten kokkaus perustui veden sulatukseen lumesta. Eväät pitää näissä pakkaslukemissa olla kuivamuonaa, mikään missä on vettä, ei toimi. Meidän bensakeitin toimi moitteettomasti, kun taas kolmella seitsemästä telttakunnasta vastaava laite osoittautui täysin kuolleeksi, vaikka ne testattiin edellisenä iltana. Tämä vakuutti meidät siitä, että aina pitää olla tuplavarustus tietyiltä osin. Miten hyvältä pakkasessa maistuikaan höyryävän kuuma Indian Chicken Stew – kotikeittiössä siihen ei pysty!
Illan pimetessä kiipesimme kurun rinnettä ylös kuvaamaan leiriä, telttoihin jätimme otsalamppuja palamaan. Valaistu telttajono pimeässä talvi-illassa oli kaunis näky! Toki siinä sai myös hyvin liikuntaa lämpimikseen. Jokainen tunsi kasvoillaan, sormissaan, varpaissaan ja hengityksessäänkin pakkasen puristavan otteen. Iltaa kulutettiin myös kerääntymällä rinkiin, tanssimme lämpimiksemme ilman musiikkia ja kuuntelimme Patan kertomuksia retkillään sattuneista kommelluksista. Tarinat ovat niin huikeita ja kerronta eläväistä, että se kaappaa kuulijan täysin mukaansa! Melkein unohtaa pakkasen. Melkein…
Kun teltan makuusalongissa oli pohjalla avaruusfolio, sitten kaksi porontaljaa, untuvailmapatjaa, untuvamakuupussia ja yksi tuplamakuupussi, näytti siltä, ettei sinne enää naiset sopisi. Makuupusseihin laitoimme aamuksi vaatteet valmiiksi, ettei niitä ihan ulkoilman raikkaana tarvitsisi pukea. Uni ei ihan heti tullut, juttua ja kikatusta riitti. Kanat untuvissaan pakastelokerossa!
Vedin makuupussin hengitysaukon niin pieneksi kuin mahdollista. Yöllä heräsin kun hengitysaukko oli ihan kasvojen kohdalla ja tunsin miten pakkanen puskee kasvoille. Nostin puseron kaulusta korkeammalle kasvojen suojaksi ja nautin, kun muuten oli niin suloisen lämmintä siellä kaikkien untuvien keskellä.
Pakkasta oli yöllä epävirallisen mittauksen mukaan -38. Lähes 10 tunnin yöunien jälkeen nousimme aamupuuron keittoon ja termarien täyttämiseen. Terästermokset eivät toimi enää näissä pakkasissa. Niitä ei hanskat kädessä saa auki ja ilman hanskoja ne jäätyy joko käsiin kiinni tai jäädyttää kädet. Aamun kohokohtia oli se, kun jäiset hiihtomonot piti sorvata jalkaan. Hetken mietin, että jos tästä paleltumatta selviää… Selvisimme! Hiki nousi pintaan viimeistään siinä kohta, kun aloimme nousta kurun pohjalta viistosti rinnettä ylös Kiilopään suuntaan. Rinteeseen tuiskannut lumi upotti ja luisutti alaspäin sen mitä pääsi ylöspäin. Ensimmäisen menijän ahkio kierähti ympäri, Mia seuraavana nousi nelinkontin. Oma ahkioni alkoi lähteä sivuluisuun, onneksi takana tulija ehti hätiin ja nosti ahkiota, että pääsin ylös. Olisin siellä muuten kai vieläkin… Oppaamme Mervi joukon viimeisenä auttoi muiden ahkioita rinteessä ja niin letka lähti vaeltamaan hiljalleen kohti Kiilopäätä.
Ennen Aurinkokurua tuli vastaan tilanne, johon emme kaikesta huolimatta kuvitelleet joutuvamme. Yksi retkikunnan jäsen totesi, että jalat eivät vain lämpiä. Niinpä aloitettiin lämmitystoimet monen ihmisen voimin, lopulta evakuointi tuntui olevan ainoa vaihtoehto enemmiltä vahingoilta välttyäksemme. Joukko jaettiin kahtia ja osa lähti jatkamaan matkaa. Viisi meistä jäi evakuoitavan seuraan ja siirryimme Luulammen latu-uralle josta kelkka kävi hänet hakemassa. Onneksi melko pienin vaurioin selvittiin ja saimme todellisen kokemuksen what if-listaan ja että luonnon armoilla ihminen jää toiseksi. Kun siihen osaa asennoitua ja huolellisesti varustautua, tällaisten tavan kauhaheiluttajienkin talviretkeily on täysin toteutettavissa. Selvää on, että tämä kokemus ei koskaan unohdu, mutta ei myöskään jää viimeiseksi!
Toimitus on otsikoinut jutun.