Ihmiset

Skabmagovat pysyy ja paranee - kahdeskymmenes kerta

Tapahtumattomuudesta maailman tietoisuuteen

Skabmagovat-tapahtuman eli alkuperäiskansojen filmifestivaalien teemana olivat tänä vuonna Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat. Läpikulkevana teemana oli samalla alkuperäiskansojen voimistunut itsetietoisuus.

Lähes tyhjästä aikoinaan luotu festivaali sai alkunsa Inarin kirkonkylän tapahtumien puutteesta. Muutaman vuoden toiminut Siida infrastruktuureineen antoi mahdollisuudet tapahtumien järjestämiseen.

Huomattiin, että erityisesti kaamosaikana oli hiljaista, ellei peräti täysin kuollutta. Inarissa tuolloin asunut kulttuurivaikuttaja Heikki Tunkkari päätti Lehtolan veljesten kanssa luoda keskelle kaamosta alkuperäiskansojen elokuvatapahtuman.

Vuoden 1999 tammikuun lopulla idea lihallistui todeksi. Saamelaismuseon alueelle rakennettiin lumesta ulkoilmateatteri ja Siidan auditoriossa näytettiin loput elokuvat.

Ulkona ollut revontuliteatteri näytti heti omalaatuisimmat puolensa. Australialainen aboriginaaliohjaaja, joka vieraili tilaisuudessa, oli ihmeissään lumesta, jäästä sekä taivaalla roihunneista revontulista, mutta ennen kaikkea pakkasen purevuudesta. Hän oli kotoisin Australian pohjoisosista läheltä päiväntasaajaa. Hän kertoi, että tähän asti viilein lämpötila, mitä hän oli kokenut, oli +25 astetta. Revontuliteatterissa elohopea laski -33 asteeseen.

Lapin ainutlaatuinen eksoottisuus alkoi aueta täkäläisillekin.

Tapahtuma haki muotoaan

Alussa Skabmagovat oli kolmiosainen tapahtumaviikko. Sen käynnisti Camera Borealis- luontokuvatapahtuma, keskellä viikkoa oli Skabmagovat-tapahtuma, jossa tutkittiin ihmisten vanhoja valokuvia ja koetettiin tunnistaa niissä olevia ihmisiä. Loppuviikko oli sitten alkuperäiskansoille pyhitetty.

Viikko kävi kuitenkin Siidan voimavaroille raskaaksi, ja niin Camera Borealis siirtyi jo kolmantena vuonna marraskuun lopulle. Sen taiteellisena johtajana on ollut kaiken aikaa Martti Rikkonen.

Vastaavasti Skabmagovat-tapahtuman taiteellinen johtaja on ollut inarilaislähtöinen Jorma Lehtola, joka tuskin aavisti mihin kaikkeen tuo tapahtumattomuuden täyte johtaisi.

20 vuoden aikana on näytetty yli 1200 elokuvaa, valtaosa lyhyitä, mutta myös merkittäviä pitkiä elokuvia, osa on ollut fiktiota, osa dokumentaarista. Valkokankaalla on puhuttu uskomaton määrä kieliä, Lehtolan laskujen mukaan yli 90 eri alkuperäiskansojen kieltä ja valtakielet päälle.

Tapahtumaan on ehditty myydä lähes 80 000 pääsylippua eri tilaisuuksiin. Tämä kaikki on tapahtunut pienessä Inarin kirkonkylässä, joka on tapahtuman aikana ja osin sen ansiostakin kehittynyt valtavasti, pelkästään vuodepaikkojen määrä on moninkertaistunut. Alkuajan kehitykselle niiden puute olikin vielä merkittävä pullonkaula. Syyttä tapahtuma ei ole saanut valtionpalkintoaan.

Tähtiä maailmalta

Tänä vuonna nähtiin monta merkittävää pitkää elokuvaa, mm. inuiitti Alethea Arnaquqin Angry Inuk ja Zacharias Kunukin Maliglutit/Searchers, aboriginaali Warwick Thorntonin Sweet Country, metis-intiaani Michelle Latimerin Sacred Water ja Red Power, Amanda Kernellin Sameblod sekä Anastasia Lapsuin ja Markku ja Johannes Lehmuskallion Pyhä.

Tapahtuma on laajentunut Sajoksen suuren salin myötä, ja nykyään festivaalin ongelma on runsauden pula eli samaan aikaan pidetyt päällekkäiset esitykset, jolloin moni mielenkiintoinen elokuva voi jäädä näkemättä.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma on voimakkaasti leimaantunut saamelaiseksi tapahtumaksi, johon ravintola PaPaNassa ja Hotelli Kultahovissa pidetyt iltatapahtumat värittivät lisää saamelaista identiteettiä. Merkittävin iltaesiintyjä oli ruotsinsaamelainen Sofia Jannok, joka veti PaPaNan pullolleen faneja.

Jorma Lehtolan mietteitä

- kolmasosa elämästä alkuperäiskansojen elokuville

Apu-lehden pitkäaikainen toimittaja ja kulttuurikirjojen tekijä Jorma Lehtola on ollut monessa mukana. Omimmillaan hän on kuitenkin lappilaisen kulttuurin tuntijana. Hän on tehnyt mm. teokset Lailasta Lailaan – Tarinoita elokuvien sitkeistä lappalaisista sekä Laulujen Lappi – Tarinoita haavemaasta, jotka molemmat ovat erinomaisia tietokirjoja, mutta myös aihepiirinsä kattavia ensyklopedioita.

Lehtola on ollut myös Skabmagovat- festivaalin taiteellinen johtaja koko tapahtuman kaksikymmentävuotisen historian ajan. Annetaan Lehtolan kertoa omin sanoin festivaalien kulusta.

- Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta oli Inari talvisin melkein kuollut paikka. Kaivelin niihin aikoihin Yleisradion arkistoja, kun etsin Lappia käsitteleviä pätkiä ja tutkin sitä kuvaa mitä Lapista oli vuosikymmenien aikana haluttu ulkopuolisten silmin välittää. Tämä aihe tuli ikään kuin teemaksi ensimmäiseen Skabmagovat- tapahtumaan, kun se pyörähti käyntiin 1999. Näitä historiallisia pätkiä nähtiinkin alkuvuosina paljon.

Aluksi oli ideana järjestää tuommoinen tammikuun lopun kaamosyön mittainen tapahtuma. En muista oliko se Heikki Tunkkarin idea, mutta onneksi siitä luovuttiin. Alkuperäiskansat ansaitsivat kuitenkin oman elokuvatapahtumansa ja siitä tuli kolmipäiväinen. Näin jälkikäteen katsoen tuntuu koomilliselta, että meillä oli alussa ongelmana miten keksiä joka vuodelle jokin uusi teema. No, se ei sitten koskaan ollutkaan ongelma, kansoja riittää tässä mielessä.

Tapahtuma on mennyt hurjaa kyytiä eteenpäin. 20 vuotta sitten ei ehkä uskottu tapahtuman olevan hengissä vielä tänään. Muutos on ollut muutenkin hurja. Kirjani ilmestyessä vuonna 2000 oli siinä olevan saamelaiselokuvan osio neljän sivun mittainen, silloin oli ilmestynyt vain kolme saamelaista elokuvaa.

Silloin ei osattu aavistaakaan, että jo pari vuotta myöhemmin alkaa alan koulutus, tulee digitaalikalustot, ja alkaa huima elokuvallinen nousukiito. Tekniikkahan oli aluksi rasittavan kirjavaa, oli beetanauhoja, amerikkalaisia ja eurooppalaisia VHS-nauhoja ynnä muuta.

- Parhaiten minulle on jäänyt mieleen inuiittien ensimmäinen pitkä elokuva, Atanarjuat 2001. Meillä oli silloin teemana inuiitit, ja elokuva oli juuri saatu valmiiksi. Ohjaaja Zacharias Kunukin tarkoitus oli näyttää siitä vain osia, mutta viikon aikana hän hurmaantui tästä tapahtumasta niin paljon että iltaa istuttaessa Kunuk lopulta sanoi, että katsotaan se kokonaan. No minä muutin nopeasti aikatauluja, ja niin siihen raivattiin sitten kaksi ja puoli tuntia elokuvalle, siihen aikaan se oli vielä mahdollista. Niin se sitten nähtiin Inarissa neljä kuukautta ennen maailman ensi-iltaa.

Sittenhän se seuraavana vuonna meni Cannesin elokuvajuhliin, ja voitti siellä Kultaisen Kameran, elokuvien pääpalkinnon. Elokuva perustui vanhaan inuiittien klassikkotarinaan, se oli vähän samantyyppinen kuin Nils Gaupin Ofelas/ Tiennäyttäjät. Myöhemmin se valittiin jopa Kanadan kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Kunuk oli kotoisin Nunavutista, keskeltä ei mitään. Paikkaan tuli nykyaika vasta joskus 1980-luvun alussa, ja elokuva oli kokonaan inuiittien tekemä. Ainoastaan kuvaaja oli kotoisin New Yorkista, mutta hänkin ihastui Nunavutiin ja sen elämään ja meni naimisiinkin siellä. Elokuvan suosio samalla ikään kuin aukaisi tien siihen mitä kaikkia mahdollisuuksia alkuperäiskansojen elokuvilla voi olla.

Lisäksi täältä on jäänyt mieleen paljon liikuttavia dokumentteja, muistuu mieleen eräs joka kuvasi asuntola-aikaa Kanadassa, tämä kosketti kun olen itsekin ollut kouluaikana asuntolassa Ivalossa. Ja useassa elokuvassa kuvataan identiteettinsä kadottaneiden ihmisten paluuta juurilleen, miten he yhtäkkiä tajuavat keitä he oikeasti ovat.

- Ihan viime aikoina on tullut valtava määrä erilaisia palkintoja saamelaiselle elokuvalle, on saatu Jussi-palkinto saamelaiselle dokumenttielokuvalle eli Katja Gauriloffin Kuunmetsän Kaisalle, on nähty Atanarjuatin menestys Kanadassa, maoriohjaajan menestys Hollywoodissa. Sameblodin voittamat neljä palkintoa ja muutakin Ja ne on palkittu nimenomaan osaamisesta. Voi sanoa, että on päästy täysin ammattitaitoiselle tasolle elokuvataiteen parissa.

Oleellista on, että alkuperäiskansojen elokuvantekijät eivät ole vaipuneet mihinkään omaan genreensä, vaan ovat onnistuneet nimenomaan valtakulttuurien ehdoilla. Moni kriitikko on esittänyt vaatimuksia, että alkuperäiskansojen tulisi esittää jotain aivan omanlaistaan elokuvaa, jota siten kukaan länsieurooppalainen ei jaksaisi katsoa, eikä siitä myöskään kiitosta heruisi. Mutta eihän tällaiseen pidä langeta ja marginalisoida itseään omiin karsinoihin.

Nyt on lisäksi perustettu Arctic Film Fund ja Arktisen alueen rahasto, jolloin voidaan viedä kameroita vaikka pieniin siperialaisiin kyliin. Tätä ei olisi voinut uskoa 20 vuotta sitten.

Skabmagovat ei ole suinkaan ainoa alkuperäiskansojen festivaali. Torontossa pidetään vuosittain Imaginated- tapahtuma, jossa olen itsekin käynyt katsomassa tänne valittavia filmejä. Rahaahan tällä tapahtumalla ei ole koskaan ollut tarpeeksi, talkoitahan tässä on tehty.

Kolmasosa elämästä on tässä nyt mennyt, ja saattaa mennä vielä jokunen vuosi. Porukkahan on muuttunut paljon ja ammattitaitoisuus tässäkin lisääntynyt.

VL

Paneelissa keskusteltiin sananvapaudesta

Skabmagovat-tapahtumaa täydensi paneelikeskustelu sananvapaudesta ja identiteetistä, johon osallistuivat Piritta Näkkäläjärvi, laulaja Sofia Jannok ja ohjaajat Michelle Latimer, Terrill Calder sekä Jason Ryle.

Näkkäläjärvi toi aluksi pohjaksi esille haastattelututkimuksensa, jonka mukaan saamelaistaiteilijat kohtaavat nykypäivänäkin vaientamista, alistamista, delegitimisointia sekä disinformaatiota.

Sofia Jannok kertoi, miten hänen aluksi esiintyessään ruotsiksi kaikki sujui hyvin, mutta laulaessaan saameksi hänen laulujaan esitettiin enää marginaalisilla etnokanavilla. Haastatteluissa hän on joutunut huomaamaan, ettei toimittaja tiedä mitään saamelaisuudesta ja hän on huomannut, että jos saamelainen tekee tiedettä, se ei olisikaan enää puolueetonta tiedettä.

Michelle Latimer kertoi Standing Rockin läpi vedettävästä öljyputkesta, johon Trump antoi luvan, ja jota on vastustanut voimakas intiaaniliike. Siellä on jaettu pitkiä tuomioita siitä että on vastustettu kun putkea vedetään läpi intiaanien ikivanhan hautausmaan. Näkkäläjärvi totesi tämän olevan merkittävä muutos, vastustus on eräänlainen mentaalinen sodanavaus.

Ryle ja Calder totesivat, että alkuperäiskansalaisen on vaikea saada ääntään kuuluville, mutta että keskustelu on muuttumassa kohti sosioekonomisia ja kulttuurisia muutoksia. Samalla on uutta saada kulttuuriaan esille taiteen avulla. Rylen mukaan uusia alkuperäiskansojen tekemiä elokuvia syntyy lähes viikoittain.

Jannok kertoi miten hän videossaan nousee tunturiin, jossa on saamen lippu, hän haluaa siten korostaa yleisölleen mitä hän kokee ja edustaa. Latimerin mukaan monet oppineetkin tietävät todella vähän alkuperäiskulttuureista.

Ryle kuulutti että vaikka alkuperäistaideteokset korostavat yhteisöllisyyttä ja kauneutta, niin silti siinäkin valtakulttuurit ovat näkevinään sodanjulistusta.

Yleisöstä toimittaja Liv-Inger Somby muistutti, että Skabmagovat on valtava mahdollisuus lähettää saamelaista viestiä maailmalle. Hänen mukaansa Alta-joen tapahtumat tammikuussa 1981 aloittivat identiteettisen kansannousun.

Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Korpimäki kysyi panelisteilta kokevatko he tarinankertojina syyllisyyttä viestiessään alkuperäiskulttuurien ongelmista eri tavoin valtakulttuurin sille sukupolvelle, jotka eivät ole enää syyllistyneet kolonisaatioon.

Jannok totesi, ettei tämän pohtiminen ole olennaista, tärkeintä on itse viestiminen. Hän mainitsi lopuksi, että on hienoa saada voimaannusta muista kulttuureista. Hän julisti, etteivät alkuperäiskansat ole rikkinäisiä, vaan ne ovat vahvoja selviytyjiä, eikä niitä tarvitse sääliä.

VL