Kulttuuri

Saamelainen maisema sisältää näkyvän lisäksi henkisiä arvoja ja tarinoita

Puhuttaessa pohjalaisesta maisemasta, niin tavallisen matkailijan silmissä välähtää harmaitten latojen koristama tasainen peltolakeus. Keskisuomalaisen maiseman mielikuvaa hallitsee puolestaan laaja järvenselkä, jota kukittaa metsäinen saari idyllisine taloineen sekä taustalla kumpuileva mäkinen horisontti. Lappilaiseksi maisemaksi käsitetään useimmin kelopuiden koristama metsä, joka vaihtuu avoimeksi jängäksi ja jonka taustalla synkistelee suurtunturi.

Saamelaiseen maisemaan kuuluvat kuitenkin luonnon lisäksi kulttuuri, perinteet, mennyt aika tarinoineen sekä perinteinen tieto alueen käytöstä. Tällainen maisemakäsitys voi syntyä vain paikallisuuden kautta, sukupolvet ylittävästä siteestä maahan ja sen ylläpitämään luontoon.

Maisematutkijan arvioita

Siidan tutkija Päivi Magga on tutkinut saamelaista kulttuuria ja sen kautta syntyvää maisemaa. Hänen mukaansa saamelainen maisemakäsitys on monikerroksinen, ja käsitteenä ulkopuoliselle hieman vaikeasti avautuva. Maisema ei ole vain näkyvä fyysinen maisema rakennelmineen.

– Se on eräänlainen henkinen ja näkymätön kulttuurimaisema. Se on samalla mentaalinen kartta takanaan suullinen perinne, joka antaa maisemalle merkityksiä, ja mahdollisesti pyhiä selitteitä. Korostan maiseman henkisyyttä, toteaa Päivi Magga.

Hänen mukaansa saamelainen maisema jää luonnonmaiseman ja kulttuurimaiseman välimaastoon. Maisemaan kuuluvat perinteinen tieto kyseisen alueen käytöstä, kulkureiteistä, erilaisten resurssien sijainnista, eri syistä vältettävistä alueista ja siitä miten eläimet, kuten poro alueella liikkuu. Paikoilla on myös ajallisia kerrostumia.

– Esimerkiksi paikannimet voivat olla kuin pieniä kertomuksia, mitä jollekin tapahtui. Paikat ja henkilöt liittyvät tiiviisti yhteen myös pohjoissaamelaisessa joikuperinteessä.

Oraalisen perinteen merkitys

Tero Mustonen on tutkinut Ruotsin saamelaisia ja heidän käsityksiään maisemasta ja historiasta. Hän käyttää termejä oraalinen perinne ja oraalinen historia, jotka liittyvät oleellisesti kuhunkin maisemaan ja sen merkitystasoihin pyhästä arkiseen. Oraalisella perinteellä hän tarkoittaa tietoa ja tarinoita, joita ei ole kirjoitettu ylös oppikirjoihin, vaan jotka elävät kansanperinteessä, tavallisten ihmisten arjessa, ja jotka käsittävät tuttujen ihmisten ja sukulaisten luonnonkäyttöön liittyviä periytyneitä tapoja.

Oraalisen perinteen kautta kullakin alueella asuvilla ihmisillä on käsitys alueen järkevimmästä käytöstä oman yhteisön tarpeisiin. Tätä oppia ei voi saada kouluista, sen saa vain ihminen joka elää ja toimii perinnesidonnaisesti alueella ja käyttää aluetta kestävästi. Mustonen viittaa tutkimuksen kautta niihin muutoksiin mitä alueelle rakennetut voimalaitokset tekoaltaineen ovat saaneet aikaiseksi saamelaisen yhteisön maankäytössä. Vanhat perinteiset kulkureitit ovat katkenneet, ja poroja on hukkunut laumoittain tekojärvien heikkoihin jäihin, tai junaradan vuoksi jääneet junien alle.

Saamelainen maisema säilyy lähes luonnontilaisena

Päivi Maggan mukaan käsitys monikerroksisesta maisemasta ei ole pelkästään saamelainen käsitys. On ilmeistä, että suomalaisilla on ollut vielä sata vuotta sitten samanlainen maisemakäsitys.

Moni etelästä tullut lapinmatkailijakin muistaa lapsuudestaan maiseman, johon sisältyi suvun kertomia tarinoita ja perinne-elementtejä. Yhtä moni joutunee toteamaan, ettei sitä maisemaa enää ole. Maisemaa johon sisältyi tieto hyvästä puolukkapaikasta, metsonsoitimesta, isosta kivestä jonka päälle kiivettiin retkillä, hallitsee nyt hakkuuaukea, voimajohtolinja, ohitustien ramppi, kokonainen uusi rakennettu kaupunginosa. Sekä maisema että sen merkitykset ovat muuttuneet totaalisesti.

Päivi Magga muistuttaa, että perinteiseen saamelaiseen kulttuuriin liittyneet rakenteet ovat herkästi häviäviä. Rakenteet tehtiin luonnonmateriaaleista, jotka ovat liikuteltavia ja kevyitä. Niistä ei ole jäänyt jälkiä, ja pysyvämmätkin rakenteet ovat maatuneet nopeasti varsinkin ennen hirsirakentamista.

– Koska rakentaminen ei ole ollut saamelaiskulttuurin kannalta keskeistä, on saamelainen maisema säilynyt pitkään hyvin luonnontilaisena tai sen kaltaisena. Se on myös vaikuttanut niin, että saamelainen kulttuuri on jäänyt maisemassa vieraille näkymättömäksi. Tämä on puolestaan vaikuttanut tulkintoihin siitä, onko kyseessä luonnon- vai kulttuurimaisema, selittää Päivi Magga eroa.

Maggan mukaan nykyisessä maankäytössä kaavoituksineen on vaikeata arvioida suunnitelmien kokonaisvaikutuksia saamelaiseen maisemaan. Sen vuoksi alueen perinteiset elinkeinot tahtovat jäädä erilaisten maankäyttösuunnitelmien varjoon. Maggan mukaan saamelaista maisemaa pitää elossa se miten suuri vuorovaikutus ihmisen ja maiseman välillä on. Kun alueen käyttö alistetaan pelkän raaka-aineen taltioimiseen, tuo suhde väistämättä haurastuu.

Paikannimillä suuri merkitys

Moni vanha saamelainen paikannimi kertoo selkeästi mitä missäkin on tapahtunut ja usein myös kenelle. Saamelaiset alkuperäiset paikannimet ovat kartanpiirtäjien myötä usein hävinneet. Ne on korvattu äänteellisesti lähellä olevilla suomenkielisillä nimillä, joilla ei ole alkuperäisen nimen kanssa mitään tekemistä. Muutoksia on tullut myös kun alkuperäiselle saamelaiselle termille ei ole löytynyt vastaavaa suomenkielen sanaa.

Päivi Magga toivoo, että matkailija liikkuessaan Lapissa ymmärtää saamelaisen maisemakäsitteen merkityksen. Matkailijan on syytä silloin ymmärtää olevansa täällä vieraana, ja liikkuvan sen tuoman luontoa kunnioittavan mielialan vallassa.

– Pohjoisen tunturit ovat paikallisen ihmisen koti, kiteyttää hän.

Miten Apinavaarasta tuli Apinavaara?

Nellimön eteläpuolisen järviylängön keskellä könöttää maisemaa hallitseva terävälakinen Apinavaara. Suomalainen matkailija saattaa hymähtää nimelle, mutta harva vaivautuu miettimään nimen sisältöä.

Paikan alkuperäinen nimi on inarinsaamelainen Ca’ha’ligvääri. Vääri on vaara, mutta mikä on tuo alkuosa? Oheinen tarina kertoo miten nimet muuttuvat. Tarina saattaa olla pelkkä tarina, ja siitä lienee useita versioita.

Suomalainen karttakomissio saapui viime vuosisadan alussa piirtämään Inaria maailmankartalle. Geodeettien kulkiessa edellä, tuli perässä nimistönkerääjät. Suomalaisuusaatteen valaisema ylioppilas kyseli paikallisilta luonnossa liikkujilta paikkojen nimiä, ja inarinsaamelaiset nimet suomennettiin sitä mukaa. Korkean vaaran juurella ylioppilas kysyi sen nimeä. Mies vastasi, mutta ei osannut sanoa mikä se on suomeksi.

– No se on semmoinen olento.

– Voinet kertoa kuitenkin minkälainen olento. Kuvaile! Onko se iso?

– Naa, mie luulen että se on kuiten enempi pieni.

– Vain niin. Mahtaako se olla karvainen?

– Saattaa sillä olla tieten karvat, miksi ei olisi?

– No, onkos sillä häntä?

– Jo vain sillä saattaa olla häntäkin.

– No kiipeileekö se puissa?

– Kyllä se tieten saattaa puissakin kiipeillä.

– Jaha. Tämä taitaa olla sitten ratkaistu. Pannaan karttaan että Apinavaara.

Niin, mikäs se ca’ ha’lig sitten oikeasti on?

Sehän on maahinen, tuo mytologinen metsien aarteenvartija.

Tällä tavoin alkuperäinen maisemamerkitys muuttui aivan toiseksi, tapauskuvauksessa tragikoomisella tasolla.

VL