Paikallisuutiset

Vuoksijärven hauta sai uuden ristin ja kilven

"Olkaa iäti muistetut"

"Sinä itse Herra, anna palvelijattaresi Anastasian ja palvelijasi Arhippan sieluille lepo siinä valoisassa viheriöivässä rauhaisassa paikassa, josta ovat paenneet kipu, suru ja huokaukset”, saarnaa isä Rauno Vuoksijärven rannalla. Vanha hauta on saanut uuden ristin ja nimikilven. Ilma on helteinen, tunnelma rauhallinen. Sääskimyrkky ja tuohuskynttilän mehiläisvaha tuoksuvat haudan äärellä. Kuoro laulaa; "Olkaa iäti muistetut, iäti muistetut..."

Vuonna 1946 Arhippa Fofonoff hautasi vaimonsa Anastasian Vuoksijärven rannalle. Anastasia oli menehtynyt Vuoksijärven mökissä synnytykseen. Vauva ei selvinnyt elämään, vaan hänet laskettiin samaan hautaan äiti Nastin kanssa.

Hautakumpu on tiedossa, mutta vanha puuristi alkoi hiljalleen lahota. Tänä kesänä haudalle pystytettiin uusi risti ja ristiin kiinnitettiin myös nimikilpi. Vuosien varrella haudalle on kiinnitetty useampikin nimikilpi, mutta ne ovat aina siitä kadonneet. Ilmeisesti järven rannalle osuneet ovat ottaneet kilven muistoksi Lapin-matkastaan.

Valkoiseksi maalatun puuristin oli tehnyt isä Rauno. Hän on vuosien varrella tehnyt ristejä sukulaisilleen ja itselleenkin hän on tehnyt hautaristin valmiiksi.

– Ristin voisi jättää puupinnallekin, tai jos se olisi lehtikuusesta, niin sittenhän se vain mukavasti harmaantuisi, mutta säilyisi hyvin. Tietenkin aika hävittää puuristin. Jos tuommoiset 30 vuotta menee ja puuristi häviää, eikä kukaan ole kiinnostunut tekemään uutta, niin sittenhän se saa hävitäkin, tuumailee isä Rauno kantaessaan puuristiä metsäautotien päätepisteeltä Vuoksijärven rantaan.

– Kivi olisi haudalla tietysti ikuinen, mutta jos kukaan ihminen ei enää muista eikä tiedä sitä vainajaa, niin ei se kiven ikuisuus ylläpidä sitä muistoa kuitenkaan. Niin kauan kuin on heitä, jotka vaikka isovanhempien, tai isoisovanhempien rististä huolehtivat ja hommaavat aina uuden, niin kauan on näitä muistajia. Mutta sitten ortodoksisen perinteen esirukous on semmoinen, että siinä kuitenkin useampi polvi taaksepäin muistetaan rukouksessa. Ne ihmiset tulevat sitten sukulaisuuden tai vastaavan perusteella sitten muistetuiksi säännöllisesti, niin että he eivät sillä tavalla vaivu unholaan, valistaa isä Rauno retkeläisiä kävelymatkan aikana.

Metsäveljet kunnostivat kämpän

Vainajien muistopalveluksen jälkeen siirrytään takaisin Vuoksijärven kämpän pihapiiriin, jonne Siltalan Ari on jäänyt kahvinkeittäjäksi. Ennen vedenpyhitystä kahvistellaan ja muistellaan Vuoksijärven historiaa.

Erkki Arhippa Fofonoff rakensi Vuoksijärven kämpän vuonna 1946. Vastarannallekin nousi kolttamökkejä ja niissä asui Fofonoffeja myös, mutta nämä rakennelmat on aika hävittänyt täysin. Ehkä joku kämpistä on myös purettu ja sen hirret kuljetettu muualle. Sehän on aina kuulunut kämppien kiertokulkuun, että niitä puretaan ja pystytetään muualle käyttötarpeen mukaan.

– Kun vanhoja kämppiä tutkii, niin monesti näkee, että hirsien päissähän on reijät. Ne on merkkinä siltä ajalta, kun mökin paikkaa vaihdettiin kalapaikkojen ja laitumien mukaan. Vuotturaippa vain sidottiin hirren päähän ja kuljetettiin hirsipari kerrallaan. Hirsikämpät ovat monestikin vaihtaneet tämän vuoksi paikkaa, kertoo Lati Feodoroff.

Vuoksijärven kämppä ehti vuosikymmenten varrella rapistua huonoon kuntoon, mutta maaliskuussa 2006 joukko vapaaehtoisia erästelijöitä ja historian ystäviä päätti ryhtyä kämpän kunnostamiseen. Tämä vapaaehtoisten ryhmittymä tunnetaan Metsäveljet-nimellä ja yksi heistä on Ari Siltala.

– Eihän niitä vapaaehtoisia kyllä hirveän paljon ollut Vuoksijärvellä. Minä olin silloin kun kerkesin ja sitten mukana olivat Pentti Sipola , Teuvo Sipola , Seppo Saraspää , Martti Peltomaa ja Kari Tikkanen . Martti kirjoitti vieraskirjaan kämpän historiikin ja talkoolaisten nimet ja juuri tämän porukan nimet sieltä löytyvät, kertoo Ari.

Vuoksijärven kämpän lahot hirret vaihdettiin uusiin. Katto kunnostettiin ja vanha avopiisi vaihdettiin kaminaan, joka lämmittää mökin hetkessä ja tietysti liian kuumaksi, kuten tapoihin kuuluu.

Ari Siltala ja Lati Feodoroff tarkastelevat vanhojen hirsien salvoksia. Kämppä on pystytetty koirankaulasalvoksella. Se ei ole vaativin salvos. Lukkonurkka olisi työläämpi ja ehkä tyylikkäämpi, mutta ei Arhipalla ollut Vuoksijärven rannalle asettuessaan aikaa miettiä tyylikkyyttä, kun asumus piti saada nopeasti pystyyn.

– Kirveellä ja sahalla hän on tämän tehnyt ja kiire tietysti oli. Eikä ne sen kummemmat työkalut olleet Nangujärvellä ja Arttajärvelläkään. Ivalon kaupoista ei sotien jälkeen saanut paljon mitään, eikä toisaalta ollut rahaa millä ostaakaan.

Vuoksijärvi oli hyvä poropaikka

Vuoksijärven rannalla ei näytä olevan muita veneitä kuin Ratavaaran Karin ja Sipolan Pentin. Veneiden vähyyttä vähän ihmetellään, mutta väki arvelee, että ei tämän päivän verkottelijat lähde kävelemään järven rantaan kilometrikaupalla. Ja siksi toisekseen, eihän verkkomiehiä ole nykyisin paljon muutenkaan - he ovat sukupuuttoon kuoleva laji.

Lati arvelee, että ainakin ahventa luulisi järvestä tulevan, kun vuoksi-sana tulee ahventa tarkoittavasta koltansaamenkielisestä sanasta. Arin tietojen mukaan Vuoksijärvestä nousee ahventa, haukea ja siikaa. Pilkkukalaakin järvessä on, mutta hän ei ole koskaan siitä taimenta saanut. Jonkinlainen ojannavero tulee Kolmosjärvestä Vuoksijärveen.

– Jos siinä on sorapohja ja vettä vähänkään, niin taimenhan kyllä pääsee Vuoksijärveen Kolmosjärvestä ja miksei Lutoltakin. Ja haukikannalle luulisi kuuluvan hyvää, kun eikös takavuosina ollut Inarilaisessa kansikuva Vuoksijärven hauista. Vikeväkorvan Martin ja Linnanmäen Kassun nuottaporukka oli nuotannut Vuoksijärvestä venelastillisen haukea, muistellaan kahvitulilla.

Arhippa oli Petsamossa tottunut punalihaiseen, mutta Lati pitää selvänä, että hän on Vuoksijärvellä syönyt sitä kalaa mitä järvestä on noussut. Ja haukeahan koltat ovat aina syöneet ja kuivattaneet sitä keväällä. Ivalolaisilla ei ollut mitään tarvetta lähteä Vuoksijärvelle, tiettömän taipaleen päähän, kalastelemaan, joten Arhipalla ja muilla koltilla olikin tilaa verkotella.

Lati Feodoroff sanoo, että toki Arhippa on kalastanut Vuoksijärvellä, mutta kun asuinpaikan valintaa miettii, niin varmasti Arhippa on arvostanut Vuoksijärveä enemmän poropaikkana kuin kalapaikkana.

– Tässä oli silloin hyvät jäkäliköt. Ja kaikkiallahan silloin oli jäkälää. Oli luppoiset metsät ympärillä ja sehän oli tärkeä asia kevätporonhoidossa. Tässä on korkeita vaaroja ympärillä. Jokaisella oli omat tokkakuntansa ja täällä oli tilaa.

Lati miettii sodanjälkeistä elämää Vuoksijärvellä ja sanoo, että eihän se uuden elämän aloittaminen tietenkään helppoa ollut.

– Eihän kenelläkään ollut venettäkään, joten nekin oli tehtävä. Eihän koltat tuoneet Petsamosta yhtä ainoaa venettä, kaikki ne jäivät sinne. Lähimmät veneet olisivat olleet parinkymmenen kilometrin päässä Moosesjärvellä, Suorsapään alla, mutta ne jäivät sinne. Kukaties vaikka olisivat vieläkin järven pohjassa kivillä lastattuina. Sillä tavallahan veneitä laitettiin säilöön ennen evakkoon lähtöä.

Huolto oli toisenlaista silloin

Vuoksijärven kahvitulilla mietitään, missä olivat Vuoksijärven kolttien lähimmät naapurit. Lati sanoo, että eihän se heidän perheen asuinpaikka Arttajärvikään kovin kaukana ollut. Poroilla oli kätevä tehdä kylästelyretki Vuoksijärven ja Arttajärven välillä, ja eihän parinkymmenen kilometrin kävelymatkakaan ollut entisajan ihmisille mikään. Toki Kattajärven Hurun talokin oli Vuoksijärven naapuri.

Tulilla muistellaan, että Hurun Matti oli sattunut hiihtämään Arhipan kämpälle pian sen jälkeen kun Anastasia oli kuollut synnytykseen. Isäntä istui takan edessä ja oli allapäin. Matti kyseli, että onkohan jokin hullusti. Arhippa oli vähäpuheinen, mutta näytti sitten mitä oli tapahtunut. Hän oli halkaissut hongan, veistänyt neljä lautaa ja emännän ruumis oli lautojen päälle jäähtymässä.

Matti otti osaa suruun ja taisi käydä Arhipan kanssa kaverina järven toisella puolella katselemassa sopivaa hautapaikkaa.

– Ei ollut kriisiapua, ei mitään huoltoa. Ei ollut puhelimia. Tai olihan se kriisiapu silloinkin, sehän oli se Matin käynti ja juttelu sitä sen ajan vertaistukea, miettii Lati.

Kaikki Vuoksijärven koltat lähtivät 1949 Sevettijärvelle ja Nitsijärvelle. Vuoksijärven kämppä jäi tyhjilleen ja poromiehet käyttivät sitä pitkään, samoin kalamiehet ja metsämiehet. Jokunen savottamieskin on varmasti mökissä kortteerannut.

Mökki on kaikkien käytössä

Vuoksijärven mökki on siistissä kunnossa. Kaikesta näkee, että käyttäjät ovat kunnioittaneet paikkaa. Kolmosjärven ja Kolmosjoen vuokramökit ovat lähellä ja vieraskirjan perusteella moni tekee näiltä kämpiltä pienen retken Vuoksijärven kämpälle.

– Nimenomaan näiltä kämpiltä käy yhä enemmän vierailijoita Vuoksijärvellä. Ihmeen siistihän tämä on, eikä mitään väärinkäyttöä ole ilmennyt, kun ajattelee, kuinka hyvin tämä paikka on kaikkien tiedossa. Tämähän on tosiaan koko maailman tiedossa nykyään, kun netissä on tiedot ja kuvaukset kaikista autiotuvista. Infotulvaa on kämpistä, ei mikään autiotupa ole enää vain pienen piirin tiedossa, hymähtelee Ari Siltala maailman muutoksille.

Vuoksijärven kämpän ovea ei lukita koskaan. Se ei ole mikään virallinen Metsähallituksen autiotupa, mutta Metsähallitus on antanut sille ylläpitoluvan ja se tietää ja luottaa siihen, että Metsäveljet pitävät paikkaa hyvässä kunnossa.

Järven rannalla joku kyselee, olisiko hyvä, jos kämpän ovi olisikin lukossa, ja avaimen, tai oven pieleen laitetun avainkoodin, saisi vaikka Metsäveljiltä.

– No eipä tuossa oikein järkeä ole, kun homma on pelannut hyvin tällä periaatteella. Eikä Metsähallitus varmasti suostuisikaan sellaiseen, sekin edellyttää, että tämän pitää olla avoin ja kaikkien käytössä. Ja kyllä Metsäveljet lähtee siitä, että tänne pitää päästä kaikkien, kun tilanne on päällä ja suojaa tarvitaan, sanoo Ari.

Hän lisää, että nykytekniikan aikana, kun välimatkat kutistuvat, harvemmin kukaan Vuoksijärven kämppääkään tarvitsee hengenhädässään, mutta periaatteen on oltava kuitenkin selkeä, kuten se on metsäkämpillä ollut maailman sivu.

Joku kysäisee Latilta sitäkin, mitä Vuoksijärven rannalla juotiin sotien jälkeen, teetä, vai kahvia. Latia hymyilyttää, mutta hän sanoo, että eiköhän se Arhippa vielä tsaijua juonut, hän oli ”saikkakoltta”, samovaariajan ihminen.

Rukoukset ovat tärkeitä edesmenneille

Kun kahvipannut on tyhjennetty, kämppäkin vihmottu ja reput kasattu, sanoo isä Rauno, että vielä elää kolttavanhuksia, jotka omakohtaisesti muistavat evakkomatkat ja kaikki asuttamisen vaiheet.

– Mutta tämä muistelu ilahduttaa myös vainajia. Se on heille merkittävä ja tärkeä. Tämmöisessä poisnukkuneiden muistamisessa on aina mukana se uskon ulottuvuus. Kiitos, että tulitte mukaan ja osallistuitte tämän retken vaivoihin, jotka ovat toki pieniä verrattuna niiden ihmisten kokemuksiin, jotka täällä asuivat. Rukoukset ovat edesmenneille ja kolttakansalle tärkeitä, ettei nämä historian vaiheet jää unholaan.

– Kun miettii niitä vaikeuksia, mitä kolttakansa on kohdannut, niin nehän tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, inhimillisesti katsoen on ihme, ettei kolttakulttuuri hävinnyt. Kävi kuitenkin päinvastoin ja kolttakansa on kokenut uudelleen nousemisen merkkejä, iloitsee isä Rauno.

Retkeläiset ovat valmiina kävelemään autoille. Tomerasti mukana jaksaa kävellä myös erään retkeläisen kolmen kuukauden ikäinen pohjanpystykorvapentu. Mahtaneeko luomakuntaan kuuluva pentu itse tietäkään, että sekin tassuttelee paluumatkaa nyt pyhitetyllä vedellä vihmottuna.