Paikallisuutiset

Palsin Tullin tarinoita, osa XVIII Koneellisen kullanhuuhdonnan pioneerina

40 vuotta Vehviläisten aikaa

Sarja kertoo 1970-luvulla alkaneen uusimman kultaryntäyksen alkuvaiheista Ivalojoen vesistöalueella.

Rovaniemeläinen Pauli Raivio oli haeskellut kultaa Sotajoelta jo 1950-luvulla. Hän oli laskenut, että Sotajoen keskijuoksun kaivamattomia paksusoraisia rantapankkeja voisi hyödyntää, jos kaivinkoneen avulla nostaisi vähäkultaisia pintamaita pois. Alueella voisi olla mahdollisuuksia kaivaa laajemminkin koneella.

Kesällä 1980 hän sai ideaansa toteuttamaan ystävänsä Reino Vehviläisen kaivukalustoineen. Sotajoki vallattiin Ruosteojan suusta Rovaniemenpankille asti. Kullan hinta oli tuolloin korkealla, siitä sai jopa 150 markkaa grammalta.

Heinäkuun lopulla 1980 puskettiin tienpätkä Mobergin kämpän pihasta ojan yli kohti Sotajoen Matin Kiviniemeä. Tiepohjan avasi Reinon poika Risto Vehviläinen . Metsähallituksen Ivalon alueen nokkamies Arvi Koivisto näytti uudelle tielle vihreää valoa.

– Saapahan sieltä paremmin puutkin pois.

Ajatus oli myös siirtää paikoin joki uuteen uomaan, ja koettaa kaivaa joen pohjaa. Näinhän oli tapahtunut jo 1940-luvulla Kokko-Heikin ja Tanskasen työmailla Vehviläisen valtausten ala- ja yläpuolella. Tuon aikaiset työmaat eivät juuri viranomaisten päätä hetkauttaneet.

Lapin vesipiiri sai kuitenkin kuulla työmaasta, ja löi hommat jäihin. Lehdissäkin kerrottiin ruskeaksi liettyneestä joesta, ja Kultamuseo murisi Mobergin vanhojen kultakämppien puolesta.

Reino Vehviläistä viivytys ei hetkauttanut. Tuon ajan virkamiehet olivat Reinolle tuttuja miehiä, ja he kehoittivat häntä hakemaan Vaasan vesioikeudelta luvat kaivinkoneen ja pesulaitteen käyttämiseen. Reino ymmärsi, että oli aiheellista hakea sopua, ja että riidoista pääsee hakemalla asianomaiset luvat. Ne tulivatkin, mutta parisen vuotta homma oli seis. Joen pohjan kaivuusta hän luopui, sillä sitä oli lähes mahdotonta suorittaa ilman jokiveden pysyvää samenemista.

Aloitustyömaa oli kuitenkin merkittävä käänne. Konekiima iski Korhosen Heikkiin ja muihinkin ivalolaisiiin ryhtyä samoihin puuhiin. Parin vuoden päästä koneella kaivoivat myös Erkki Kreivi, Pentti Alela, Usko Luostarinen ja Heikki Katajamaa .

Kesällä 1983 konetyömaa käynnistyi myös Matin Kiviniemessä. Pesulaitteesta vettä ei saanut laskea jokeen, vaan isoihin selkeytysaltaisiin.

Kalaihmisten iloksi jokivesi säilyi kirkkaana.

Reinon ja Meerin kulta-aika

Reino ja vaimonsa Meeri Vehviläinen olivat jo eläkkeellä. He olivat tavattoman ystävällisiä kaikille, eikä heidän kuultu puhuvan kenestäkään pahaa. Naapureitakin Moberginojalta kutsuttiin saunaan, ja päälle nautittiin Meerin paistamista letuista.

Meeri oli myös taitava vaskaamaan. Moberginojalla järjestettiin 1988 pienimuotoiset kultakisat, johon lopuksi tuli melkoisesti väkeä paikalle. Meeri voitti naisten sarjan ja oli kovasti ylpeä aikaansaannoksestaan.

Risto Vehviläisen mukaan hänen isänsä oli ollut jotenkin sotkeutuneena Kullervo Korhosen Lemmenjoen konetyömaahan 1950. Ristolle ei kuitenkaan koskaan selvinnyt miten. Kullervo kävi vaimonsa Paulan kanssa joka kesä katsomassa Reinon työmaata Sotajoella, ja erään käynnin jälkeen kuuli Risto isänsä toteavan vain, että olipa siinä rehellinen mies.

Paikka kiinnosti tutkijoitakin. Geologi Ville Saarinen vietti alueella paljon aikaa.ottaen näytteitä, ja teki tutkielmankin.

Alussa kaivinkonekuskina oli omapäinen Aarne Siven , mutta pian Risto Vehviläinen tarttui puikkoihin kaivaen aina kun muilta töiltä ehti. Risto paneutui huolellisesti siihen, ettei heitä voinut kukaan syyttää Sotajoen veden laadun pilaamisesta. Matin Kiviniemen kärkeen tuli valtava saostusallas, paljon suurempi kuin luvissa vaadittiin. Siihen kaivuvesi johdettiin putkia myöten jopa kilometrien päästä vastarannalta. Riston mukaan kaivuutyöstä on väliin ollut jopa 80 prosenttia muuta kuin itse kullanpesua.

Viimeisen kerran Reino Vehviläinen kävi Sotajoella viettäessään siellä 80-vuotispäiviään 1996. Valtaukset siirtyivät Ristolle ja Maijalle.

Onnellista perhekaivuuta jopa neljässä sukupolvessa

Riston vaimon Maija Vehviläisen mukaan koko perheen mukanaolo on ollut yhdistävä tekijä jo siitä lähtien kun heidän tyttönsä Minna, Essi ja Jutta olivat pieniä.Yhteisöllisyys näkyy myös kultakisoissa Unna-teamin muodossa.

– Ei ole käynyt mielessäkään, että kesäisin voisi tehdä jotakin muuta, toteaa Maija Vehviläinen.

Rikun mukaan hienointa on ollut se että saa tutkia uusia alueita.

– Joka päivä oppii jotakin uutta.

Molemmille maiseman vaihtuminen eri vuodenaikoina on hienoa, ja syyskuussa loistavat revontulet. Pääsiäisen tai vapun lumillakin on käyty Sotajoella lähes joka vuosi.

– Kokonaisuutena parasta on ollut se, että niin lapset kuin lastenlapsetkin tottuvat olemaan luonnossa, toteaa Maija.

Kaivamatonta maata riitttää ainakin muutama vuosi vielä.

– Toki on hiukan pelkoa siitä miten vaikeaksi tämä menee uusien lupien suhteen. Luvat ovat lisäksi käyneet jatkuvasti kalliimmiksi, miettii Risto. Maija huomioi ajan kulun siten, että on myönnettävä toimintakyvyn hiukkasen heikkenevän koko ajan.

Kysyttäessä jatkavatko lapset kaivuuta Sotajoella tai jossain muualla, vastaa Riku:

– Sen näyttää aika.

Unna-hipun tarina

Vehviläisille sattui 2.8.2008 se, mitä kaikki pitkän linjan kaivajat toivovat: löytyy se Iso Hippu, tässä tapauksessa Unna.

Unna-hippu löytyi paikasta, joka oli kaivettu jo kahdesti aiemmin. Ensiksi siinä olivat kaivaneet lapiomiehet 1880-luvulla. Sitten Reino kaivoi alueen koneella, ja lopulta Risto uudelleen, sillä isänsä ei ollut päässyt pienellä koneella pohjalle.

Risto kaivoi tuona päivänä yksinään Sotajoella, kun Maija oli töissä Rovaniemellä.

– Pistin kultamöykyn vaakaan ja se tilttasi sadan gramman kohdalla. Punnusten kanssa pääsin johonkin 150 grammaan. Riensin puhelimeen ja kerroin Maijalle, että pitäisi saada lisää punnuksia. Maija vastasi kysymällä, että: "Ootko sie kuinka paljon juonut?" Kerroin justiinsa tulleeni työmaalta ja että pitäisi saada kaupungista parempi vaaka, kun tuli iso hippu, muistelee Risto hymyssä suin.

Hipun löytäminen julkistetiin vasta kultasymposiumissa syyskuussa.

Aiemmin oli löytynyt jo 67- grammainen, ja lisäksi 33- ja 30-grammaiset. Lisäksi on löytynyt 3,5-grammainen platinahippu, joka on sillä listalla viidenneksi suurin koskaan löydetty.

Maijasta LKL:n puheenjohtaja

Maija Vehviläinen ehti olla monta vuotta Lapin Kullankaivajainliiton hallituksessa, kun joku vuosi sitten tuli pyyntö ryhtyä puheenjohtajaksi. Niin hänet valittiin LKL:n ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi, ja ensimmäiseksi Lemmenjoen ulkopuolelta. -Toimi on aika työlästä hommaa, ei siinä paistatella jalustalla. Nykyään saa olla aika varovainen senkin suhteen mitä suustaan päästää. Onneksi liitolla on hyviä osaajia paljon, joille asioita voi delegoida, toteaa Maija.

Pieni yllätys oli se, että kysely puheenjohtajaksi tuli Lemmenjoen alueen kaivajilta. Maijan onneksi keskinäisiä kiistoja ei ole enää, kuten joskus 1980-luvulla vaikkapa Kultamuseon väen ja kaivajien välillä.

– Ongelmat ovat kuitenkin samat sekä Lemmenjoella että muilla kaivuualueilla. Siksi on viimein opittu puhaltamaan yhteen hiileen väheksymättä muita. Minäkin olen pyrkinyt edustamaan vain kaivajien etua. Pesti kestää ensi vuoden maaliskuuhun, ja olen ilmoittanut että on nuorempien aika astua johtoon. Meno on sellaista ettei tahdo jaksaa. Lainsäädäntökin muuttuu koko ajan, miettii Maija ja jatkaa:

– Haluan painottaa vastuullisuutta kullanhuuhtojien toimiin. Toki kaikki varmaan parhaansa yrittää, ja sille ei mitään mahda jos vahinkoja sattuu. Mutta kyllä näitä annettuja ohjeita ja lupaehtoja pitää pyrkiä noudattamaan mahdollisimman tarkkaan. Kullanhuuhdonta on kuitenkin aivan mahtava harrastus.

Risto ja Maija Vehviläinen toivovat että pystyisivät olemaan esimerkkinä niin suhtautumisessa muihin kuin omienkin touhuihin.

– Ja hyviä ystäviä ja elämyksiä tässä on saanut, toteavat molemmat.

Kuvat Risto ja Maija Vehviläisen kokoelmat ja Vesa Luhta.