Vuosina 1989-2004 Saariselän Sanomien päätoimittajana toimi Matti Vesterinen. Jo ennen SaSan perustamista keväällä 1989 hän oli uskollinen Saariselän kävijä runsaan parinkymmenen vuoden ajan, olihan jo silloin kylän keskustassa Suomen Sanomalehtimiesliitolla (nyk. Journalistiliitto) tunturimaja, joka toimi Lapista lumoutuneiden lehtimiesten ja -naisten edullisena majoituspaikkana.

Revontulet voittivat elokuvan

Kun revontulet loistavat ja leimuavat kirkkaimmillaan, ne pysäyttävät ja hämmästyttävät. Sinä iltana ne herättivät jopa pelonsekaisia tunteita. Niistä ei päässyt irti.
Olin lähtenyt Saariselältä ajamaan kohti Ivaloa. Kaikkien piti nähdä alueella valmistunut Åke Lindmanin elokuva Lapin kullan kimallus. Oli menossa esitysviikko paikallisessa elokuvateatterissa. Aikaa tapahtumasta on nyt vierähtänyt vajaat kymmenen vuotta. Tunturista lähtiessäni en pannut merkille mitään erikoista, en vielä Magneettimäen yläpäässäkään, vaikka taivasta oli näkyvissä kymmenin kilometrein. Mielessä pyöri, ketä tuttuja elokuvassa mahtaa näkyä.

Mäen tasaannuttua ja avauduttua Alajoen viereiseksi suoraksi se iski. Hetkeen en tajunnut, mitä oli tapahtumassa. Kun hiljensin vauhtia ja tähystelin ulos, näin jotain uskomatonta. Olin ihaillut revontulia lukuisia kertoja aiemminkin, mutta nyt taivas oli syttynyt elämään, se paloi, se pakotti pysähtymään.
Revontulet loimusivat käsittämättömällä tavalla, omalta kohdaltani ennen näkemättömällä tavalla. Paukkupakkanen ei estänyt nousemista auton vierellä ja jäämistä taivaan valkeiden vangiksi. Ne juoksivat uskomattomalla nopeudella halki taivaan, ne sammuivat tuossa ja syttyivät samalla hetkellä vieressä uudeksi juonteeksi, joka eteni kohti länttä. Äskeinen ei vielä ennättänyt pois katsontani linjalta, kun jo uusi työnsi sitä syrjään.
Milloinkaan en ole samanlaista aurinkomyrskyn synnyttämää näytelmää nähnyt, enkä usko sellaista enää näkeväni.
Elokuva Ivalossa alkoi ja esitettiin ilman minua. Jäin valojen vangiksi. Kun viimein kaarsin majapaikkani pihalle Saariselällä ja suuntasin katseeni taivaalle, kaikki oli ohi.Revontulista ei näkynyt hännän nipukkaakaan.
Monenlaisia väittämiä olen revontulista kuullut sekä ennen että jälkeen tuon juhlanäytöksen; eivät muka ritise ja rätise, ovat värittömiä hailakan vihreän sävyjä lukuun ottamatta, jne. Sellaiset jutut jätän omaan arvoonsa. Hedelmällisyydestä en osaa sanoa sitä enkä tätä - en omalta, enkä kenenkään muunkaan kohdalta.

Japanilaisille revontulet nimittäin merkitsevät hedelmällisyyttä. Siksi matkat Pohjolaan ovat erityisesti nuorten parien suosiossa.
Nuoret ja iäkkäämmät japanilaiset vierailevat Lapissa vuosittain kymmenin tuhansin ihailemassa näitä taivaan valoja. Liki jokaisella matkailuhotellilla ovat omat revontulikamminsa tai -kukkulansa, mihin kaukaiset vieraat paukkupakkasilla kuljetetaan taivaan leimuja ihailemaan. Sisällä oleville ilmoitetaan, kun kettu repolainen juoksee taivaan kannella häntä säkenöiden, ja soitetaanpa Hotelli Kakslauttasessa ”revontulikappelin” kelloja, jotta koko kylä havahtuisi pohjoisen ihmeen äärelle. Eikä vieraille aina ole tärkeää edes nähdä revontulia, vaan tieto niistä riittää pelastamaan kalliin matkan.

Hannu Rajala muutti Saariselälle kesällä 1989 perustettuaan yhdessä Matti Vesterisen kanssa paikallisen matkailulehden Saariselän Sanomat. Hän vastasi yhtiön markkinoinnista ja tuotteiden myynnistä, viime vuodet toimitusjohtajana. Viime vuonna hän muutti kirjat ja kampsut takaisin ”etelän kotiinsa” Tuusulan Rantatielle. Kakslauttasen porukkamökki on pitänyt miestä alueella kuitenkin jo 25 vuotta -ja pitää jatkossakin.

”Lehtineekeriä” tervehditään

Elettiin kesän odotuksessa vuotta 1996. Oltiin ottamassa jälleen merkittävää askelta Saariselän kehittämisessä. Hetken kuluttua oli nimittäin alkamassa erään juhlapäivän huipentuma; Saariselän kirkon, Pyhän Paavalin kappelin peruskiven muuraustilaisuus.
Sää oli tyypillinen kesän alun taitesää: kylmä ja vesisateinen. Kappelirakennuksen työmaan äärelle oli kokoontunut kymmenittäin Saariselän kylän asukkaita ja paikalle sattuneita matkailijoita. Pääosa heistä oli sateenvarjoineen ryhmittynyt kohteliaan etäälle itse muurauspisteestä, minkä läheisyyteen oli pystytetty pienehkö pressukatos. Sen suojaan meistä paikalle saapuneista ensimmäinen tusina sateenvarjotonta oli asettunut seisomaan.
Olin eturivissä, koska olin tullut kameroineni kuvaamaan muuraustilaisuutta.
Tilaisuuden alkamishetken koittaessa totesimme arvokkaan parikymmenpäisen seurueen kävelevän Riekonlinnan suunnasta juhlapaikalle. Kulkuetta johdatteli rutinoituneeseen tapaansa Inarin kunnanvaltuuston silloinen puheenjohtaja Voitto Tervahauta. Perässä seurasi iso joukko valtakunnallisesti ja paikallisesti merkittäviä hengellisiä ja maallisia johtajia.
Laastipaljua lähestyessään "Vote", kansanomaisen tuttavalliseen tapaansa tunnistaessaan paikalla lehtimiehiä kameroineen, koukkasi kulkueen kärjestä tervehtimään, kädestä pitäen, kuten aina.
Mitä sitten tämän jälkeen tapahtui: minulle pääosin täysin tuntemattomat arvovieraat seurasivat valtuuston puheenjohtajan esimerkkiä siirtyen eteenpäin vaihdettuaan "käsipäivät" kanssani. Enhän minä voinut muuta kuin vastata vieraan ojentamaan kättelyyn. Onneksi joku seremoniamestareista ohjasi vieraat nopeasti laastipaljujen ja mikrofonin äärelle ja itse tilaisuus alkoi. Koin tilanteen itselleni hämmentävän noloksi ajatellessani tuttujen sivusta seuranneiden mietteitä. -Ja mitähän arvovieraatkin ajattelevat, kun selviää mistä oli kyse?
Itse peruskiven muuraustilaisuus onnistui hyvin ja kommelluksitta. Arvovaltaiset puheet pidettiin ja melkein kaikki kuvanikin laastinheitosta onnistuivat. Ne luovutin myöhemmin Paavo Holopaiselle, joka oli koko kappelihankkeen isä.

Pulkkakyydissä tulipaikalle

Saariselällä kävi 80-luvun alussa kohtalaisen paljon matkailijoita Yhdysvalloista. Siihen aikaan viikko-ohjelmassa oli hotelliasukkaille järjestetty kerran viikossa mahdollisuus osallistua kotaruokailuun ja poroajeluun hissitien varressa olevalla lammella. Siihen aikaan lammen rannalla oli pelkkä tulipaikka ja sinne mentiin kävelemällä hotellilta.
Yleensä kaikki sujui hyvin, mutta joskus retkelle osallistui matkailijoita, joille liikkuminen aivan lähimaastossakaan ei ollut aivan yksiselitteinen tai helppo asia.
Erään kerran mukaan oli ilmoittautunut kolme jo iäkkäämpää amerikkalaista rouvaa. Lähdettäessä rouvat kuitenkin tuumasivat, ettei kävelymatka taida heiltä onnistua: kunto ei varmaankaan riittäisi ja vuodet olivat jo muotoilleet vyötäröä sen verran pyöreäksi, että raskaaksihan kävely kävisi.
Niinpä vieraat päätettiin viedä autolla hissitien varteen, josta matkaa tulipaikalle olisi enää satakunta metriä. Tieltä sinne johti kelkalla ajettu jälki, jota olisi hyvä kävellä.
Näin tehtiin, mutta muutaman askeleen kokeiltuaan yksi rouvista sanoi, että jäisi autolle odottelemaan, koska kävely ei kelkan jäljellä ottanut luonnistuakseen.
Mielessäni kävi, ettei olisi ollenkaan mukava, jos yksi porukasta joutuisi odottelemaan tien varressa. Kävin siksi kysymässä porojen kanssa paikalla olleelta Jouko Alakorvalta, eikö onnistuisi tuoda rouva porolla tulille.
Jouko totesi, että kyllähän se käy. Hän tuli poron ja pulkan kanssa, rouva istutettiin kyytiin ja matka tulistelupaikalle sujui hyvin.
Sitten kuitenkin tuli pulma: rouva ei päässyt ylös pulkasta. Hän yritti nousta, mutta oli niin tiukasti kiinni pulkassa ettei päässyt siitä irti. Siinä jouduttiin jo miettimään, pitääkö pulkka rikkoa vai mitä tehdään. Jouko Alakorva tuli kuitenkin hätiin:
-Ei nyt sentään, minulla on tähän konsti, hän tuumasi.
Ensin rouva kaadettiin pulkan kanssa kyljelleen. Samalla kun muut pitivät kiinni pulkan toisesta laidasta, parimetrinen ja voimakasrakenteinen Jouko astui jalallaan pulkan toiselle laidalle, tarttui rouvaan ja nykäisi tämän tyylikkäällä ja varmalla otteella irti pinteestään.
Pienten vaikeuksien sävyttämästä tulomatkasta rouvilla riitti naurua paluumatkalle asti, joka sujuikin sitten mukavammin moottorikelkan reessä hotellille asti.

Matti Välitalo on toiminut koko aikuisen työuransa Saariselän matkailun parissa. Aluksi hän toimi Finnairin matkaoppaana, minkä jälkeen ura jatkui Riekkohotellien palveluksessa markkinointitehtävissä ja myöhemmin hotellinjohtajana. Viime vuodet hän on johtanut pääomistajana Saariselän keskustassa toimivaa Hotelli Kieppiä. Matti Välitalo tunnetaan ympäri maailmaa Saariselän lähettiläänä ja alueen kansainvälistäjänä.

Lasketteluoppia köyden päässä

Kun urani alkuaikoina aloitin Finnairin matkaoppaana, oli lauantai ainoa vaihtop äivä. Silloin Saariselälle saapui aina koneellinen Finnairin iloisia seuramatkalaisia. Olimme konetta vastassa ja busseissa kerroin tulevan viikon ohjelmaa sekä tietysti infoa Saariselän sen aikaisista palveluista, joka ei tähän päivään verrattuna ollut paljon.
Ole komea maaliskuun lauantai päivä ja Finnairin ivalonvuoro lennätti toistasataa matkailijaa Saariselälle. Vedin hiihtoretkiä kolmesti päivässä ja kolme päivää oltiin sitten videokameran kanssa laskettelurinteillä, joita silloin oli käytössä viisi.
Hiihdimme Vellinsärpimän kautta Taajostuvalle ja sieltä sitten Kiilopään kautta takaisin Saariselälle. Kun ohitimme laskettelurinteet, tuumasi melkein seitsenkymppinen rouvashenkilö etteipä tuotakaan sitten ehtinyt tekemään ja tarkoitti slalomia. Minä siihen, että kyllähän sitä nyt ehtii vielä kokeilla ja kerroin vielä kerran, että maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina meillä on mäkiohjelmaa. Tähän rouvashenkilö tuumasi ettei ei taida minulta enää onnistua.
Hiihtoretki oli saatu päätökseen ja illalla ravintolassa, jonne jäin ryhmän kanssa syömään, tuumasi samainen rouva että uskaltaisinkohan minä sinne rinteeseen lähteä. Kerroin, että voin kyllä päivän häntä opettaa, jos vain hän sitä haluaa.
Aamulla sitten tapasin porukan, joka oli lähdössä mäkeen kanssani. Huomasin rouvashenkilön porukan mukana. Ei muuta kuin kävellen hisseille, sillä silloin ei vielä tunnettu suksibussia. Hisseiltä otimme varusteet ja liput.
Ja eiku mäkeen. Minä köydenpätkän kanssa ylös ja rouva kiinni köyteen. Siinä sitä taajottiin koko päivä ja täytyy sanoa että otti kyllä voimille enemmän kuin 35 km hiihtolenkki. Hyvin opittiin laskemaan, sillä hän ei itse asiassa pelännyt yhtään, mutta köyttä ei löysännyt uumaltaan koko päivänä.
Iloisena illalla hän kertoi muille, jotka asiasta eivät tienneet, että nyt hän on löytänyt uuden harrastuksen.
Tuli uusi laskettelupäivä ja taas mäkeen. Puolenpäivän aikaan hän rohkeni lähteä yksin liikkeelle, sillä minun piti jo alkaa kuvata videolle muita laskettelijoita, jotta voisimme illalla katsella päivän askareita. Hyvin sujui laskettelu ja ei siinä yli sataa kertaa kaaduttu, ei ku sinnikkäästi ylös ja uusiin koitoksiin. Oli erittäin hienoa katsella hänen intoaan uuteen harrastukseen. Viimeisenä laskettelupäivänä hän meni niin kuin vanha tekijä rinteessä ja ei tainnut pitää yhtään taukoa, kun alkoivat kaatumiset jo jäädä vähemmälle.
Illalla hän vielä halusi kiittää minua siitä että olin rohkaissut kokeilemaan jotain uutta mitä hän oli vain joskus unelmoinut. Unelma oli ollut niin pitkälle viety, että hän oli suunnitellut vievänsä tyttären poikansa kiertämään Alppeja.
Siinä vähän mietin, että kiertämään Alppeja, kelläs sitä niin paljon rahaa ja aikaa on. Hänen lomansa loppui ja meni seuraavan vuoden tammikuuhun kun sain häneltä ensimmäisen postikortin Sveitsistä ja sitten niitä tuli pitkin kevättä ympäri Keski-Eurooppaa. Sitten alkoi tulla kortteja Kandasta, Amerikasta sekä pohjois- että etelän puolelta. Useaan otteeseen hän ilmoitti olevansa liikeellä tyttären poikansa kanssa.
Hän todellakin oli päättänyt, että nyt kun tämän homma osataan niin sitä sitten täytyy todella harrastaa.. Samana vuonna minulle selvisi että hän ei todellakaan ollut mikään tyhjätasku, vaan leskeksi jäänyt hieno rouva. Emme enää tavanneet ja korttien tulo loppui kolmen vuoden kuluttua, liekö aika jättänyt hänet vai miten oli, mutta kiva muisto on jäänyt mukavasta ”vanhasta” rouvasta.

Viime kevään sarjan aloitti Teuvo ”Teukka” Katajamaa, joka on saariselänkävijöille vuosien varrelta tuttu persoona ja yksi alueella pisimpään toimineista ohjelmapalveluyrittäjistä. Lisäksi hän on yksi alueen kokeneimmista pelastuspalveluveteraaneista.
Turvallisuus on ensiarvoisen tärkeä asia erämaissa liikuttaessa. Teukan tarinoista voi kuitenkin päätellä, että ihan kaikkea sitä mitä erämaissa kulkemisesta on opetettu, ei aina kannata ottaa täysin kirjaimellisesti. Sen sijaan annettuja ohjeita kannattaa soveltaa olosuhteiden mukaan ja vaikka tilanne joskus saattaa olla vakavakin, kannattaa yrittää pysyä rauhallisena ja toimia tilanteen mukaan.

Lumivyöry Kulmakurussa

Joskus 70 -luvulla, helmikuisena pakkasiltana tuli Saariselälle tieto, että Kulmakurussa oli tapahtunut lumivyöry. Kurussa oli vyöryn sattuessa ollut hiihtelemässä kaksi naista, joista toinen oli jäänyt vyöryn alle. Toinen oli lähtenyt hiihtämällä hakemaan apua Saariselältä. Kulmakurua kohti lähti Saariselältä moottorikelkoilla kolmen miehen pelastusryhmä. Tilanne näytti hyvinkin vakavalta:
-Kuruun jäänyt oli jo iäkkäämpi, kuusissakymmenissä oleva naishenkilö. Taivas oli tähtikirkas, pakkanen kiristyi ja mieleen tuli tietenkin ensimmäisenä että nainen oli joutunut viettämään jo useita tunteja yksin erämaassa ja kylmässä, kertoo Teuvo Katajamaa. Paleltumisvaara oli enemmän kuin ilmeinen.
-Ajoin kovempaa ja kiirehdin kohti Kulmakurua. Kun saavuin perille, pysähdyin hieman etäämmälle ja lähdin kohti vyörypaikkaa jalkaisin.
Silloin kuului naisen huuto:
-Hei älä tule siitä, siinä on syvästi pehmeää lunta, kierrä tuolta vähän kauempaa. Tulin naisen luokse ja huomasin, että hän oli jäänyt vyöryn alle vain osittain ja että hän oli omin avuin päässyt istumaan. Nainen oli kuitenkin loukannut sen verran jalkansa, ettei voinut lähteä hiihtämään.
-Kyselin siinä sitten, että miten olet täällä pärjäillyt, pakkasessa ja erämaassa.
-Voi ei, ei minulla ole mitään hätää. Tämä on ollut mitä mahtavin kokemus. Täällä on niin kaunista, pakkasilta, kirkas taivas, tähdet ja revontulet, nainen vastasi.
-No eikö tullut kylmä?
-Ei, ei minulla kylmä ole. Olen tässä liikkunut minkä pystynyt ja lämmitellyt.
-Ja tiesinhän minä että te minut tulette täältä joskus hakemaan. Oikeastaan ainut mikä tästä on puuttunut, on susien ulvonta, vastasi nainen.

Kanootilla ympäri Ritakoskessa

-Olimme eräänä syksynä ryhmän kanssa kanootilla Ritakoskella. Olimme rantautuneet ja katselin kun kaksi kanoottia ohitti paikan.
-Sitten näin kuinka toinen niistä kaatui Ritakosken alaosassa. Kaatuneessa kanootissa oli kaksi henkilöä, joista mies pääsi rannalle ja nainen jäi jokeen. Jokeen jääneestä naisesta näkyi pinnalla vain pää, kun hän alkoi kovaan ääneen ja hädissään huutaa helppiä englanniksi.
-Silloin päätin, että nyt pitää kyllä lähteä katsomaan mikä on hätänä. Ihmettelin vähän naisen avunhuutoja, koska tiesin että siinä kohtaa joki on matala ja paikka oli aivan tyyni. Ajattelin, että missähän montussa se nainen oikein seisoo, kun siltä näkyy pinnalla vain pää.
-Meloimme katsomaan ja näimme miten nainen istui puolimakaavassa asennossa joen pohjalla, jalat alavirtaan päin ja huusi apua suureen ääneen.
-Kahlasin hänen luokseen ja nostin ylös. Nainen rauhoittui vähitellen, ja alkoi sitten nauraa itsekin kun tajusi että joessa oli vettä vain puolisen metriä.
-Talutin saksalaisrouvan miehensä luo rantaan, jossa molemmat sitten kiittelivät kovasti avusta. Nainen kertoi, ettei noussut ylös, koska hänelle oli nimenomaan opetettu, että jos joutuu koskeen, ei saa nousta seisomaan ja että on asettauduttava makaavaan asentoon, jalat alavirtaan. Ja huudettava apua.

Jussi Eiramo aloitti lomakylän rakentamisen Kakslauttaseen vuonna 1973. Pohjoisessa Lapissa jo 50-luvun loppupuolelta kulkeneena hän oli tutustunut alueen kulttuuriin, ihmisiin ja luontoon. Hotelli Kakslauttasesta onkin vuosien myötä rakentunut Jussi-Isäntänsä käsissä pohjoista luontoa kunnioittava, vaikuttava kokonaisuus.

”Kevari, Paulus op Magga, kuului Norjasta Vuotsoon muuttaneeseen saamelaissukuun, joka tunnettiin sydämellisenä, myös lapsirakkaana ihmisenä. Hän oli lapinmies, johon oli helppo tutustua. Kevari mainitaan myös Vuotson viimeisenä jutaajana ja kulkurina. Kulkumiehenä, joka tunnettiin yhtäläisesti niin Rovaniemellä kuin Kautokeinossa tai Jäämeren rannoilla. Hän oli aina siististi pukeutunut ja osasi tarkalla ihmistuntemuksellaan valita myös hetket, jolloin saamelaisasu oli sovelias juhlistamaan tilannetta. Matkat taittuivat rattoisasti rekka- ja maitoautojen kyydissä, usein muillakin kohdalle sattuneilla kulkuneuvoilla.

Kevari opasti etelän miehiä

Ryhtyessäni Kakslauttasen lomakylän rakennustöihin nelostien ja Kiilopääntien risteyksen tuntumaan, ilmestyi toukokuussa työmaalle outo lapinmies. Ensi töikseen hän otti työporukastamme selvyyttä kysäisemällä:”Kukas se täällä?”
Melko nopeasti tarvittavat perustiedot sekä tekijöistä että työn tarkoituksesta saatuaan tämä Kevariksi itsensä esitellyt kysäisi:”Eikös pitäisi olla aito laipinkota pihassa? Tehdäänpä tuohon kahvilarakennuksen tuntumaan urkko (urakka, kammi).”
Niinpä siinä samoilla puheilla päätettiin, että Kevari rakentaa pihapiiriin urkon valmiiksi elokuulle. Myöhemmin, tutuksi tulleiden ensitapaamismisrituaalien jälkeen, Kevari poistui täysin vatsoin ja hilpein mielin työmaalta takaisin tien päälle.
Aika kului mutta urkon rakentamisesta ei ollut tietoakaan.
-Kunnes eräänä valoisana kesäkuun yönä heräsin tyhjän tukkirekan lavan tukitolppien sidoskettinkien helinään. Pihalle saapuneen auton lavalla oli neljä koivurankaa ja niiden päällä istui itsetietoisena, kukas muu kuin Kevari.
Hän oli yllättäen palaamassa hankintamatkaltaan hyvin näyttävästi kuljetuskalustonaan täysikokoinen tukkirekka.
Kun olimme yhdessä heittäneet koivurangat pihalle, Kevari kysäisi:”Saakos tähän tehdä tulet?” Luvan saatuaan mies asettui siihen ja ryhtyi ajan kuluessa rakentamaan pihamaalle kotaa. Koko kesän hän sitä yksin rakensi ja syyskuussa olikin perinteiden mukainen turvekammi jo valmis, käyttökunnossa.
Tosin asiakaskäyttöön se saatiin vasta talven tultua, koska Kevari katsoi urkon sopivan vallan mainiosti hänelle itselleen tilapäiseksi asunnoksi. Mies viihtyi hyvin. Pyykkinsä hän pesi joessa ja muu aika kului rattoisasti Kakslauttasen lomailijoiden kanssa jutustellessa ja heidän vieraanvaraisuudestaan kohteliaasti nauttien.

Kalareissu Kopsusjärvelle

Kakslauttasen kahvilan pihaan saapui neljä turistimiestä komealla amerikanraudallaan. Kevari oli kahvilan pöydän ääressä tavanomaisella paikallaan. Hänellä oli tapana aluksi tutkiskella sivusilmällä saapuneita ja lähes pettämättömän ihmistuntemuksensa taidoin arvioida uusia vieraita. Kun vieraat tiedustelivat minulta hyviä kalavesiä, Kevarin olemus valpastui heti.
Hän rykäisi aluksi muutaman kerran äänekkäästi ja tiedusteli sitten herroilta heidän kalastusvarus-teidensa tasoa.
-Pitäisi nähdä ensin millä kalastetaan niin sitten voidaan katsoa hyvä ja sopiva paikka, sanoi Kevari. Miehet menivät sitten yhdessä autolle esittelemään varusteitaan jo hyväksi oppaaksi katsomalleen Kevarille, joka samalla havaitsi auton matkassa olevan runsaasti ruokaa ja juomaa.
Kaikki tämän nähtyään Kevari ilmoitti yksiselitteisesti:”Ainoa järkevä paikka tässä tapauksessa on Kopsusjärvi! Sinne pääsee kaiken lisäksi perille autolla, joten matkakin on vaivaton. Voimmeko ottaa kuitenkin ennen lähtöämme muutaman oluen tässä Jussin kioskilla?”
Iltapäivällä muutaman oluen jälkeen kalastusmatka alkoikin Kevarin opastuksella. Kului vuorokausi ja pihaan palasi sama amerikanrauta, tosin melko äänekkäästi, koska pakoputki oli irronnut erittäin huonokuntoisella, jopa ajokelvottomalla Kopsuksen tiellä.
Kun miehet tulivat kahvilaan, tiedustelin kalastusmatkan onnistumista.
-Ei ehditty ollenkaan kalastamaan mutta kaikki viinat saatiin juotua ja ruuat syötyä, totesivat etelän miehet.
-Missäs Kevari?
-Se jäi sinne nukkumaan. Emme saaneet miestä tolpilleen. Hän vain mutisi jäävänsä sinne ja tulevansa omia aikojaan sitten pois.
Oli se todella ihmeellinen mies ja todella hyvät jutut, pohdiskelivat matkalaiset ja kiittelivät reissun olleen kertakaikkisen hauskan.
Amerikan rauta jatkoi matkaansa ja myöhemmin illalla pihaan polki Kevari pyörällään, reppu selässään.
-Jäi viikko sitten Kopsusjärvelle tämä pyörä. Hain sen poikien kanssa pois, totesi Kevari ja oikaisi kodan penkille.
Kevari osasi hienostuneella tavalla katsoa turistia ja käyttää tilannetta niin huviksi kuin hyödyksi.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kauko Launonen, Mr Tankavaara, on vuosikymmenien aikana tullut tutuksi lähes kaikilla maailman kultakentillä. Saariselällä Kake tunnetaan myös Kaamosjazzin isänä. Kun puhutaan ”Muttisesta”, tutut tietävät kenestä on kyse. Seuraavassa Kaken sattumukset.

Tasavallan presidentin vierailu toi Tankavaaran lopullisesti maailmankartalle

Tapahtumista Tankavaarassa voisi kirjoittaa kirjan, jopa moniosaisen romaanin. Vaikka se rajoittaisi alkamaan vuodesta 1970, eivät sadatkaan sivut olisi liikaa. Sattumuksiin on liittynyt monia pettymyksiä, mutta myös runsaasti onnistumisen iloa. Joskus taas ei voi olla varma, onko kaikki fiktiota vai faktaa.
Henkilökohtaiset kokemukseni alkavat kesästä 1972, samasta kesästä jolloin alkoi yhteinen taival elämänkumppanini Inkerin kanssa. Lienee se ollut Tankavaara, joka sitten niittasi meidätkin lopullisesti yhteen.
Aluksi Tankavaara kuului vain kesään ja vapaaseen talkoiluun. Nopeasti siitä muodostui kuitenkin vakavampi harrastus, johon liittyi voimakkaasti kiinnostus kultahistoriaan ja sen tallentamiseen sekä yleensä kullanhuuhdontaperinteen jatkumiseen Lapissa. Tuohon aikaan kullanhuuhtoja oli kuin joulupukki, legenda jostain Lapin tuntureiden takaa.
1970-luvulla tapahtui Tankavaarassa paljon. Pienestä kultahuuhtomosta kasvoi aito kultakylä. Järjestettiin ensimmäiset kullanhuuhdontakilpailut, joista alkoi maailmanlaajuinen tapahtumasarja MM-kisoineen ja kansainvälisine yhdistyksineen.
Perustettiin Kultamuseo, jonka ensimmäinen perusnäyttely pystytettiin vuonna 1974 vastarakennetun Wanhan Waskoolimiehen Kahvilan nurkkaukseen. Kaikki tämä tapahtui kautta Suomen mukana olleitten talkoolaisten voimin.
Vuodet kuluivat, Tankavaara kehittyi ja sähköäkin jo saatiin, tosin omasta agregaatista. Tuli vuosi 1977, ehkä merkittävin koko Tankavaaran historiassa.

Kullanhuuhdonnan Suomenmestaruuskisat olivat herättäneet huomiota ulkomailla ja niinpä vuonna 1977 päätettiin järjestää ensimmäiset maailmanmestaruuskisat. Kultamuseokin oli edennyt asteelle, jossa oikean näyttelyrakennuksen rahoitus oli varmistunut. Museon peruskiven muuraus sopi luontevasti MM-kisojen ohjelmaan, tarvittiin vain sopiva muurari. Hullunrohkeasti lähdettiin mahdollisimman tasokkaasti ja tätä varten pyydettiin audienssi silloiselle Tasavallan Presidentille, Urho Kekkoselle. Tamminiemestä tulikin myönteinen vastaus ja tervetulotoivotus.
Tuona keväänä kerättiin varoja Inariin suunnitellulle Kultakodille, vanhuudenturvaksi vielä silloin kultamailla erakkoina asuville kullankaivajille. Huomattava osa keräyksestä tapahtui eri puolilla maata ravintoloissa järjestetyissä teemailloissa, joissa ravintola somisteltiin kulta-aiheilla ja ohjelma sen mukaiseksi. Mannekiineina olivat aidot kultapurojen jäkäläparrat. Helsingissä Kultaviikko järjestettiin ravintola Sillankorvassa ja sen ajankohdaksi sovittiin vierailu Kekkosen luo.
Eräänä päivänä sitten lähetystö, johon kuuluivat Inkeri Syrjänen, Niilo Raumala, Yrjö Korhonen ja Kauko Launonen valmistautuivat hotelli Marskissa ”ihmisvaatteisiin” eli korkea-arvoisen vierailupaikan vaatimaan tasoon. Äkkiä joku huomasi, että pitäähän meillä olla jotain tuliaisia Presidentille. Kultaa ja vaskooleita oli tietenkin oli mukana, mutta ne tuntuivat liian arkiselle. Kultaviikon aineiston joukossa oli Lapin Kullankaivajain Liiton eli Kultakodin rakennettujayhdistyksen upouusi pöytästandaari, josta kuitenkin puuttui tanko ja jalusta. Enempiä miettimättä otettiin standaari mukaan ja sille napattiin jalustaksi näyttelyrekvisiitan joukosta honganoksa. Äkkiä taksiin ja osoitteeksi Mäntyniemi. Kello lähestyi jo uhkaavasti audienssin aikaa. Seuraavaksi taksin takapenkillä suunniteltiin honganoksan pystytystä. Silmiin osui kadun varresta kultasepänliike ja sinne äkkiä. Jälkeenpäin on tullut mietittyä, mitkä olivat henkilökunnan aatokset, kun kolme enemmän tai vähemmän parrakasta miestä ja yksi nainen ryntää lähes juoksuaskelin sisään yhdellä kelonoksa kädessä.
Onneksi kukaan ei kuitenkaan painanut hälytysnappia ja apukin ongelmaamme löytyi. Liikkeessä oli myynnissä Muhosen Pekan eli Lapin Pajan liimatulla hiekalla varustettuja koristevaskooleja. Valitsimme halkaisijaltaan viisitoistasenttisen, johon kultaseppä porasi reiän ja kiinnitti oksan siihen ruuvilla. Sitten juoksujalkaa autoon ja matka jatkui. Kuin täsmällisyyden perikuvat astuimme tasan kello 14.00 Tamminiemen eteiseen ja siellähän isäntä oli jo vastaanottamassa. Monista valokuvista tuttu pyöreä pöytä odotti kahvitarjoiluineen ja keskustelu sujui luontevasti, kuten lappilaiseen tyyliin kuuluu. Vierailun viralliseen aiheeseen eli muurausavun pyyntöön, tuli vastaus ”urkkimaiseen” tyyliin: -No jos minä siihen kelpaan, niin saatanhan minä tulla.
Kevät kului vierailun valmisteluissa ja lukuisia puheluja käytiin presidentin adjutantin Wächterin kanssa. Tuli heinäkuu ja juhlat lähestyivät. Tuli puhelu Wächteriltä. Presidentti ei mielellään matkusta reittilentokoneella!
No, mitäs nyt? Käsikirjoitus ja lavasteet olivat valmiit, sivuosat maaherraa ja lehdistöä myöten miehitetty, vain päähenkilö puuttui. Peruutetaanko ensi-ilta?
Onneksi peruutusta ei tarvittu. Tuli mieleen monivuotinen ystävä AAW eli Isontalon Antti eli Antti Aarnio Wihuri, joka yhden yhtiönsä kautta oli ollut tukemassa ensimmäisten kultakisojen syntyä ja oli luvannut tulla tänäkin vuonna paikalle.
Puhelu Antille ja kysymys kuului: ”tuletko kisoihin omalla koneella?” Myönteisen vastauksen jälkeen uusi kysymys, johon tuli myönteinen vastaus eli Presidentille järjestyi meno-paluu Helsinki – Ivalo Wihurin yksityiskoneella.

Kekkosen vierailuun kuului Kultalasäätiön isännöimä vierailu Kultalan Kruunun Stationilla ja seuraavana päivänä hoidettiin pääasia eli muuraustyöt. Ammattitaidolla peruskivi, valkea Lapin marmori kiinnittyi Härkäselän Kultalan perustuksensementtiin peittäen alleen perinteen mukaiset dokumentit tapahtumasta.
Töiden jälkeen siirryttiin kahvistelemaan Wanhaan Waskoolimieheen kävellen alueen täyttävän yleisöpaljouden läpi. Silloinen kahvilan emäntä halusi tarjota vieraalle parhaat mahdolliset olosuhteet ja siivousta jatkettiin viimeiseen saakka. Ehkä liian pitkällekin, koska yleisön joukosta ilmestynyt Kekkonen sai osan portailta lakaistusta hiekasta saappailleen. Onneksi ne olivat saappaat, edellisenä päivänä jalassa Ivalojoella olivat kiiltonahkakengät. Edellä mainittu kokemus ei huumorimiehenä tunnettua Kekkosta haitannut, vaan kahvipöydän ääreen istuttiin leppoisan tunnelman vallitessa. Emäntääkin vieras muisti kiittää pöydän erinomaisista antimista. Kiitoksiin yhtyi myös Lapin läänin maaherra Asko Oinas. Kahvihetken leppoisaa tunnelmaa korosti AAW astumalla huoneeseen suuri kuksa kädessään sanoen:
-Herra Presidentti, maaherra Oinas väittää, että Lapissa ei osata tehdä oikeata pontikkaa. Pyytäisinkin Teitä testaamaan, onko asiassa perää.” Kekkonen maistoi kuksasta, muikisti suutaan ja sanoi:”jos tämä ei ole oikeata pontikkaa, ei sitten mikään!” Kuksa kiersi sitten pariin kertaan pöydän ympäri ja kaikki yhtyivät yksimielisesti presidentin tunnustukseen.
Kahvihetkestä oli vähällä tulla lööppijuttu. Kun kuksa ja kupit oli tyhjennetty, adjutantti huomasi nauhurin pyörivän takan vieressä olevan puulaatikon päällä. Se todettiin kuuluvan Hymy-lehden toimittajalle Jussi Massalalle, joka oli yrittänyt jäädä seuraamaan tilaisuutta, mutta jota oli adjutantin toivomuksesta pyydetty poistumaan tilaisuuden yksityisluontoisuuden vuoksi. Nauha takavarikoitiin ja liene tyhjennettiin. Näin katosi juttu, jonka otsikko Hymyssä olisi saattanut olla ”URKKI JOI PONTIKKAA TANKAVAARASSA!